Ensikertalaisen ajatuksia hiihtovaelluksesta

 

 

Jatkuvien helteiden keskellä kaikki viilennyskeinot ovat tarpeen. Syvennyin ensimmäisen hiihtovaellukseni tapahtumiin, jonka tein viime huhtikuussa. Ehkä hikoilu hetkeksi unohtuikin, ainakin kaipuu takaisin hangille alkoi itää mielessä.

Lähtökohdat ensimmäiselle talvivaellukselleni olivat hieman heikot. Etelässä ei ollut riittävästi lunta harjoitteluun, joten ensikosketus ahkion hinaamiseen kömpelöt lankut jalassa saatiin vasta perillä Inarissa. Eipä ole aiemmin kotimaan matkakohde, vieläpä entuudestaan tuttu, tuntunut yhtä eksoottiselta. Helsingissä talvi tuntui jääneen kokonaan väliin ja henkisesti olimme jo valmiit kesän tuloon. Vasta Rovaniemen korkeudella alkoi tien varrella näkyä yhtenäinen lumipeite. Perillä talven ote oli aurinkoisesta säästä huolimatta tukeva, onneksemme.

Olimme matkassa kahden, äitini kanssa (kukaan muu ei suostutteluistani huolimatta halunnut mukaan).Teltaksi valikoitui vanha Haltin leirintäaluekäyttöön suunniteltu kupoliteltta. En olisi missään nimessä lähtenyt tällä teltalla kesävaellukselle, mutta oletettavasti vesisateet eivät kiusaisi nyt samassa määrin. Toinen vaihtoehto oli paremmin olosuhteisiin soveltuva teknisempi teltta, jonka pystyttäminen tuntui yhden harjoituksen perusteella kuitenkin liian hankalalta.

Reitin suunnittelin Paistunturin erämaa-alueen kaakkoisosaan, Kevon luonnonpuiston reunamille. Kulkisimme vain loivapiirteisillä alueilla ja korkeintaan viidentoista kilometrin päässä tiestä, linnuntietä mitaten. Lähtökohtaisesti olimme valmiit palaamaan autolle hetkenä minä hyvänsä. Sen verran varauksella suhtauduimme reissuun.

Eniten etukäteen mietitytti kylmyys. Olin melko varma että ennemmin tai myöhemmin kamppailisimme jatkuvasti palelemista vastaan. Vielä ensimmäisen illan pimetessä, pakkasen kiristyessä, epäilin suuresti harrastuksen järkevyyttä. Makuupussissa ei kuitenkaan tullut missään vaiheessa kylmä, vaan yö nukuttiin yllättävän sikeästi. Kun toisen päivän aikana oikea hiihtotekniikkakin alkoi löytyä, eli turhasta riuhtomisesta ja epätoivoisesta yrityksestä liu'uttaa suksea, siirryttiin lähinnä kävelyä muistuttavaan etenemistapaan, olivat epäilykset karisseet innostuksen tieltä.

Niin kuin etukäteen olin kokeneempien kirjoituksista lukenutkin, avainasemassa palelemisen välttämisessä oli hikoilun välttäminen. Mielestäni tätä ei voi painottaa liikaa. Hiihtäessä vaatetus sai siis olla kevyt ja tahti rauhallinen. Kun iltapuuhissa alkoi väsymyksen ja leirissä paikoillaan oleilun takia vilu ilmoitella saapumisestaan, oli paras ratkaisu kehon lämmittämiseksi hiihtää lyhyt lenkki. Näin oli syytä lämmittää itsensä joka tapauksessa ennen makuupussiin sujahtamista. Varpaita lämmittämään laitettiin jalkopäähän vielä kuumalla vedellä täytetty pullo, siinä vesi säilyi sulana aamupuuroa ja -kahvia varten.

Riittävä lepo, ruokailu ja juominen olivat avainasemassa. Sen kerran kun oikeasti kärsimme kylmyydestä, oli alla liian pitkä hiihtopäivä pelkkien pähkinöiden ja suklaan voimalla. Väsyneenä kokkaillessa ei tuntunut mikään vaatemäärä riittävän. Kun vatsa oli taas täynnä, tilanne korjautui. Näin ollen voi sanoa, että niissä olosuhteissa joissa vaelsimme, riitti kylmettymisen välttämiseen seuraava ohjenuora: vältä hikoilua, älä rasita itseäsi liikaa, syö ja juo riittävästi.

Telttaa säilytimme väljänä rullana ahkion päällä, niin että kaaret olivat valmiiksi pujotettuina ja vain keskeltä taitettuna. Näin pystyttäminen oli nopeaa ja helppoa myös hanskat kädessä. Kaikki päivän aikana tarvittavat varusteet kulkivat toisessa ahkiossa, joten mitään lisävaivaa tästä ei syntynyt.

Ahkion suuri etu rinkkaan verrattuna on vetoisuuden ohella se, että rasitus loppuu sillä hetkellä kun pysähdyt, ellet ole jyrkässä rinteessä. Näin ollen pieniä lepohetkiä siunaantuu jatkuvasti, esimerkiksi valokuvatessa tai maisemia ihastellessa. Pelkkä lantiovyö ei myöskään hiosta rinkan tapaan selkää, ja ylämäkiä lukuun ottamatta taakka kulkee huomattavasti kevyemmin mukana.
 

Käyttöveden sulattaminen lumesta on talvivaeltajan arkea.

 

Reittimme kulki enimmäkseen loivapiirteisessä maastossa, avoimella jängällä, järvien jäillä ja harvassa tunturikoivikossa. Eräässä jyrkässä rinteessä matka eteni kuitenkin pahimmillaan vain yhden korkeuserometrin minuutissa, eikä hikoiluakaan voinut välttää, kun tamppasimme sukset poikittain tiukasti rinteeseen nojaten, tunnin verran yhteen menoon. Tällaisessa paikassa rinkan kanssa olisi varmasti päässyt helpommalla, nousukarvoista olisi varmaan ollut suuri apu.
 

Mäkien laskeminen oli toinen haaste. Kun kiiltävä hanki vaihtui kesken rinteen upottavaan puuterilumeen, joutui ahkion kanssa ongelmiin, vaikka mäki olisi ollut suorastaan mitätön. Ainakin kaltaiseni huoleton aloittelija. Opin varomaan pieniäkin laskuja, vasta kaaduttuani kahdesti ahkion kanssa. Toisella kertaa vauhtia oli hieman enemmän ja lasikuituiset aisat katkesivat. Onneksi minun käynyt kuinkaan. Vara-aisat löytyivät vuokra-ahkion peitteen liepeistä ja puolen tunnin päästä matka jo jatkui nöyremmällä asenteella.

 

　

 

Draaman kannalta otollisesti seuraava haaste oli edessä jo muutaman minuutin hiihdon jälkeen. Pieni joki, joka meidän tuli ylittää, olikin sula. Leveyttä virralla ei ollut monta metriä ja syvyyttäkin niin vähän, että saappain kahlattava paikka olisi varmaankin löytynyt. Penkat olivat kuitenkin korkeat ja metrisen hangen peitossa, joten haasteensa jalkamiehelläkin olisi ollut. Äidilläni ei kuitenkaan ollut saappaita, joten kahluu ei ollut mahdollinen.

Hiihdeltyämme puoli tuntia joen vartta, löysimme kaksi lumen ja jään muodostamaa siltaa. Valitsimme tukevamman näköisen kaistaleen, jolla oli leveyttä viitisen metriä. Jään ja veden pinnan välissä oli metri ilmaa. Turvaköysi matkassani kävin tunnustelemassa sillan tukevuutta, se ei notkunut tai natissut, joten yli mentiin.

Seuraavana, eli viimeisenä yönä, saimme vielä kokea myrskytuulen. Illalla tuuli oli jo voimakas ja etsimme teltalle suojaisan paikan pienen kumpareen syrjästä suolammelta. Kettu tutkaili pitkään leiripuuhiamme vastarannalta. Narut kiinnitettiin huolellisesti ja lumesta kasattiin suojavallit teltan ympärille.

Pitkään emme ehtineet nukkua, kun teltta alkoi tempoilla tuulessa siinä määrin, että oli tehtävä varasuunnitelma. Tuuli oli kääntynyt, eikä kumpare antanut enää suojaa. Puhuri oli voimakkuudeltaan jotain aivan muuta kuin mihin lasikuitukaarinen kupolitelttamme oli suunniteltu. Vaikutti siltä että vain meidän painomme esti telttaa lentämästä taivaan tuuliin. Tuimme kaaria käsin, ja istuessa kangas painui tiukasti selkää ja niskaa vasten.

Olin katsonut illalla, että ylemmäs kumpareen kylkeen oli kertynyt paksummin lunta. Sinne kaivaisimme kuopan, mikäli tilanne sitä vaatisi. Menin ottamaan tuntumaa olosuhteisiin yön pimeyteen. Jäähileet täyttivät otsalampun valokeilan. Tuuli söi kasaamiamme lumivalleja, eikä niiden vankistamisesta näyttänyt olevan sanottavaa apua. Lumikiteet tunkeutuivat telttakankaiden väliin. Tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha kuin miltä sisällä teltassa tuntui. Mitään ei ollut hajonnut, vain pari narua oli päässyt löystymään. Päätimme seurata tilannetta ja levätä sen minkä pystyisimme.

Unet jäivät vähiin, mutta aamulla lumisade oli ohi, ja tuulikin hieman tyyntynyt. Auringon paistaessa hiihdimme suojaisampaan paikkaan aamiaiselle. Lopun päivää liu’uimme hopeisena kiiltelevää jänkää enimmäkseen myötätuuleen. Paikoin riitti, että seisoi selkä suorana ja levitti kätensä. Oksan pätkät ja kävyt matkasivat rinnallamme hangen pintaa. Tuuli vei ja vaeltajaa nauratti, vaikka matkan päättymisen haikeus kumpusi tuttuun tapaansa jostain.

 

Lopulta olimme matkassa suunnitellusti kuusi yötä. Lämpötila vaihteli +1 ja -15 asteen välillä. Yöllä mittaria ei seurattu. Telttaa emme lämmittäneet, se ei tuntunut tarpeelliselta, sillä kävimme siellä vain nukkumassa. Sisälämpötila oli reilut viisi astetta korkeampi kuin ulkona.

Olosuhteiden kanssa meillä kävi kieltämättä tuuri. Yksi päivä oli kokonaan harmaa ja yhtenä ei satanut ollenkaan. Useimpina päivinä auringonpaiste ja kevyt lumisade vuorottelivat. Enimmäkseen hanki kantoi, eikä lumi kertynyt suksen pohjaan kertaakaan. Vaellus oli niin antoisa, että lupaan lähteä jatkossa matkaan kehnommassakin kelissä. Ensi kerralla otan myös nousukarvat mukaan.