Edellisestä kirjoituksesta on kulunut pitkä aika. On päässyt käymään niin, että kirjoituksista on kehkeytynyt liian laajoja ja raskaita, jotta olisin jaksanut saattaa niitä valmiiksi. Nyt olen päätynyt muuttamaan lähestymistapaa hieman - keskityn keveämpiin kirjoituksiin, joita pyrin julkaisemaan aiempaa tiheämmin.
Asiaan: tänä vuonna olen kokeillut erilaisia varustuksia ja lähestymistapoja vaeltamiseen, jotta oppisin jotain uutta. Tulentekotaitoa kohentaakseni olen pyrkinyt kypsentämään ruoan mahdollisimman usein tulilla, puutavaran laadusta huolimatta. Nyt viitisenkymmentä nuotiota myöhemmin alan olla luottavainen sen suhteen, että saan tulet aikaiseksi, mikäli vain tulitikut ovat mukana.
Vuoden ensimmäinen kesävaellus sijoittui Varangerhalvöyalle, kansallispuiston länsirajan tuntumaan. Olimme liikkeellä kesäkuun loppupuolella ja käytimme vaelllukseen 11 päivää. Reittimme kulki Skiippagurrasta Båtsfjordiin ja sieltä takaisin Nessebyhyn. Alun pitäen vaellus oli tarkoitus päättää Vadsöön, mutta tunturissa oli vielä niin paljon lunta (ja vettä), että osuus Syltefjorddalenista tunturiylängön yli suoraan etelään tuntui liian vaativalta, varsinkin takareiteni venähdettyä. Jännityksen lisäämiseksi ja matkakulujen matalana pitämiseksi päätin kokeilla suunnistusta hieman puutteellisella kartalla.
Kartta oli netistä tulostettu A4, jossa 1,6cm kartalla vastasi 5km maastossa, eli mittakaava oli 1:320 000, käyrävälinä 100m. Kartasta näki siten joet, tiet ja tunturialueiden muodot pääpiirteissään. Metsä, jota alueella ei tosin juuri ole, oli merkattu vihreällä. Olen tuhrinut keltaisella reittimme Skiippagurrasta (joka jää reilun kilometrin verran kartan ulkopuolelle) Båtsfjordiin ja violetilla sieltä Nessebyhyn.
Kesä teki tuloaan alkumatkan puronotkossa.
Päättelin, että suunnistus olisi helpointa, mikäli kulkisimme korkeinta tunturiselännettä pitkin, jolloin näkyvyys olisi kelin suosiessa hyvä ainakin kahteen ilmansuuntaan. Samalla kulkumme ohjautuisi tunturialueen muodon ansiosta luontaisesti oikeaan suuntaan (pohjoiseen/ koilliseen), vaikka suunnassa kulku olisi paikoin haparoivaa, mikäli vain pitäisin huolta ettemme lähde vahingossa laskeutumaan. Haasteina olivat syvät jyrkkäpiirteiset laaksot, joita pitkin sulamisvedet kulkeutuvat kohti Jäämerta ja jotka asettuivat useasti kohtisuoraan reittiimme nähden.
Käyrävälistä johtuen (100m) kartassa ei tietenkään laaksoja nähnyt, suurinta kanjonia (kuvassa) lukuun ottamatta, mutta niiden pohjalla virtaavat purot ja joet oli kuitenkin merkattu. Osa näistä kesäkuussa vuolaista virroista voisi hyvinkin olla loppukesästä täysin kuivia uomia.
Jouduimme siis kulkemaan kanjonien poikki useasti. Mitä ylempänä kuljimme sitä paremmin vältimme kiipeilyn, jota tulikin lopulta aika vähän. Ongelmana oli lumi. Saapuessamme etelän suunnasta, oli vastassa pohjoisrinne, joka oli monesti vielä hyvin paksussa vesisateen sohjouttamassa lumipeitteessä. Lumilipan luonnetta oli lähes mahdotonta arvioida yläpuolelta katsoen, joten paikoin olin kokemattomana lumen koostumuksen tulkitsijana rehellisesti sanottuna pulassa. Yksi puron ylitys lumisiltaa pitkin vaikutti jälkeen päin arvioitunakin riskaabelilta, mutta paikan kiertäminen olisi onnistunut kenties vain uimareissun avulla jossain puolen päivän matkan päässä alavirran suuntaan. Lumen koostumuksen tulkitseminen lisättäköön siis kehitettävien taitojen listalle.
Kertaalleen löysimme lumikentän läpi näin helpon kulku-uran.
Kuljimme poroaitaa myöten kivikossa kuusi tuntia yhtä mittaa, kunnes telttapaikka löytyi.
Aiemmin mainitsin, että takareiteni venähti reissussa. Tästä johtuen liftasimme viimeiset 15km Båtsfjordiin (onneksi olimme jo lähellä tietä). Liukastuin Syltefjordelvan mutaisella rantapenkalla ja tunsin ikävän napsahduksen polven takana. Aluksi kuvittelin, että vamma tuli polveen, mutta onneksi ei. Kipulääkityksen ja tukisidoksen avulla vaeltaminen onnistui vuorokauden levon jälkeen, kun vaihdoimme reittisuunnitelmaa ja kuljimme helpommassa maastossa. Yllättävän vähän tällaisia vaivoja on vaelluksilla tullut. Viime vuonna tosin nilkkani venähti Norjan reissun viimeisenä päivänä, mutta tuolloin jatkoin kulkua niin että jalka turtui ja kipu alkoi kunnolla vasta autossa paluumatkan aikana.
Båtsfjordissa vuokrasimme huoneiston yöksi ja saimme varusteet kuivattua (ja liimattua). Kuvat Heini Ernamo.
Paluumatkasta tuli huomattavasti helpompi. Enimmäkseen kuljimme mönkijäuralla, joka tosin loppumatkasta tulvi niin paljon, että viimeisenä päivänä saimme kahlata enemmän kuin viidesti. Purot olivat alempana metsärajan alapuolella kasvaneet niin että välillä kahluupaikan löytäminen uran kohdalta ei ollut enää itsestäänselvää. Lisäksi sää oli lämmennyt sen verran, että hyttysiä oli huimasti. Niinpä kuljimme viimeiset reilu 30km merenrantaan yhdessä päivässä, vaikka olimme varanneet osuuteen kaksi päivää. Vaellus päättyi Nessebyn kirkon aidan kylkeen, jossa nukuimme teltassa.
Pitkästä aikaa tulin bonganneeksi uuden nisäkäslajin: naalin. Toinenkin harvinaisempi tapaus osui kohdalle, näimme saukon puron varressa, sata metriä puurajan yläpuolella. Kumpikin otus olisi jäänyt huomaamatta ilman tunturikihujen apua. Ilmeisesti nisäkkäitä epäiltiin muna/ poikasvarkauksista, niin kiivaasti kihut niiden kimppuun kävivät. Itsekin saimme kihujen agressiosta osamme, kun viimeisenä päivänä tusinan linnun poppoo syöksähteli meitä kohti useamman kilometrin mukana seuraten. Arvelimme että meitä käytettiin hyväksi poikasten kouluttamisessa vihollisen hätistämiseen.
Bergebyelvan kallioseinämää (ylempi kuva) ja yksi sitä asuttaneista piekanoista. Taustalla häämöttää Varanginvuono.
Lepotauko kesken tunturiselänteelle nousun. Hyttyset jäivät kyydistä puurajan yläpuolella.
Puronotko Geatnjajávrilla.
Kämppä Annijoen rannalla.
Syltefjordelvan pohjoispuolen järviä paluumatkan varrelta.
Vaimo ylittää puron putouksen yläpuolelta. Kolmatta päivää vaelluksella ja viimeiset hetket auringossa seuraavaan viikkoon.
Pulppuava lähde on kuvassa paikalleen pysäytettynä kuin veistos.
Järvet antoivat rautua ruoaksi.
Sateinen lounastauko.
Sadekausi on alkanut.
Båtsfjordista kohti Syltefjordia tietä pitkin.
Poromiesten tilataideteos.
Uistin pohjassa. Kannatti hakea. Kuvan otti Heini Ernamo.
