Neljäs Osuus

16.7.

Lähden kaupan kautta kohti Pulmankijärven eteläkärkeä. Luvassa on kahdenkymmenen kilometrin tiemarssi hienoissa maisemissa, mutta jaloille tylyllä alustalla. Ensimmäisen kaksi ja puoli kilometriä ovat ylämäkeä. Aurinko paistaa alkuun, mutta ylhäällä sää muuttuu yhtä nopeasti kuin niin monesti ennenkin ja pian olen suojatta puuttomalla paljakalla kovan tuulen ja sateen keskellä, ukkoskuurojen ympäröimänä. 



Teen vaadittavat korjaukset vaatetukseen ja ahmin aamiaisen kiven taa tuulensuojaan kyykistyneenä. Tällä säällä taukojen pitäminen ei innosta. Hiilikuitusauvat kourassa kulkiessa, oma keho merkittävimpänä poikkeamana tasaisessa maastossa, on ukkosen keskellä hieman turvaton olo. Kun suojaa ei ole tarjolla, voi yhtä hyvin jatkaa matkaa vedoten siihen ettei tässä ole muutakaan tehtävissä. Päätän pitää rivakkaa tahtia yllä koko tietaipaleen. Tällainen puuduttava osuus on helpompi ottaa urheilun kannalta. 

Kun tie laskeutuu lähemmäs järven pintaa, ukkonen väistyy ja sade kevenee. Pian ilma on sakeana suurikokoisista hyönteisistä. Jonkin sortin pistiäisillä on kuumin parittelukiima meneillään. Hyönteisiä on lähes yhtä paljon kuin hyttysiä pahimmillaan. Joudun huitomaan niitä pois kasvoiltani, etteivät kulkeutuisi sisäänhengityksen mukana suuhuni. Liikennettä on yllättävän paljon. Ennakkoon ajattelin, että tieosuuden voisi liftata, mutta nopeusrajoituksista piittaamattomien autojen kyyti ei kuitenkaan kutsu. Mieli peilaa olosuhteita. Ärtyneenä kiihdytän kävelyä entisestään ja hiljalleen askellus alkaakin sujua. Kun päihtyminen ei tule kyseeseen, on fyysinen rääkki helpoin tapa ohjata ajatukset pois vitutuksen aiheuttajista. Ainakin motivaatio palata erämaahan pysyy korkeana.






Kauniissa maisemassa kulkiessa ehtii ladata odotuksia tulevalle. Maastotyyppi on taas hieman erilainen kuin aiemmin: luvassa on vähemmän korkeuseroja, enemmän suota ja vesistöjä. Odotan laadukasta kalastusta, mielialan heilahteluja ja kaikkea odottamatonta. Yksin ollessa tutkimusmatkailun tuntu korostuu. Pulmankijärven pinta on vain 12,6 metriä merenpinnan yläpuolella. Muistona ajasta jolloin se oli osa Jäämerta sitä asuttaa edelleen makealle vedelle poikkeuksellisesti kampela. Järveen laskee useita kalastuksellisesti kiinnostavan näköisiä jokia, jotka kuuluvat kalastuskiellon piiriin. Omat kohteeni ovat vielä niin etäällä etten ole niitä valinnut. 

Maastoon siirryn Nuorgam-Sevettijärvi -retkeilyreitin opastaululta. Ilman tarkempaa suunnitelmaa lähden nousemaan tunturiin, merkattua reittiä pitkin. 



Maasto on märkää. Muutamaan otteeseen vajoan suohon polvia myöten, vaikka koitan löytää kuivempia jalansijoja. Sauvoista on apua suosta noustessa. Varaudun jo täydelliseen vajoamiseen ja mietin millä keinoin lietteeseen säilöytymisen voisi välttää. Pitäisikö kaatua pärställeen vai perseelleen, jotta nouseminen olisi helpompaa? Päätän luottaa vaistoon, hätä keksiköön keinot.

Norjan rajaa kulkiessa tulee vastaan joki, joka kutsuu kalaan. Edellisen session ansiosta kalastukseen on palannut se into, jota ilman touhu onkin turhaa. Jokainen heitto on mahdollisuus lottovoittoon, komeaan kalaan. Tärpin odotuksen taika ei kuitenkaan kanna pitkään tänä iltana. Joidenkin vaaksan mittaisten taimenien koukutuksen jälkeen kyllästyn ja painun telttaan. Pieniä kaloja ei viitsi turhan päiten vahingoittaa.

17.7.

Retkeilyreitti jatkuu joen yli yhtä lankkua pitkin. Aamiaista syödessä kaksi miestä ajaa mönkijöillä kosken niskalta vaivattoman näköisesti yli. Etsin kivikkoisesta koskesta reitin, joka vaikuttaa kakkosnelosella tasapainoilua helpommalta keinolta. Eteenpäin on kova hinku. En ole vieläkään päättänyt kohdetta, mutta selvää on että vielä pitäisi päästä yrittämään sitä reissun parasta kalaa, yli puolen metrin harria tai mittataimenta. 

Matka jatkuu märissä olosuhteissa. Lähes kuivaksi ehtineet kengät kastuvat jälleen soita kahlatessa. Tunturista on komeat näkymät, vaikken kapuakaan sen laelle vaan jään reilu satametriä alemmas. Jälkeenpäin huputuksen sivuuttaminen hieman kaduttamaan. Nimittäin loppumatkasta ei tähystyspaikkoja enää ole tarjolla. Alueen luonne tuli kuitenkin selväksi näiltäkin sijoilta. Alavaa soiden ja vesistöjen rikkomaa säästeliäästi koivua kasvavaa seutua riittää joka suuntaan.




Tsuomasjärven autiotuvalla syön vaihteeksi niin rehvakkaan lounaan, ettei liikkeelle lähtö sen jälkeen innosta. Tutkailen vieraskirjaa ja karttaa, josko tässä lähellä olisi riittävästi mielenkiintoista kalastettavaa tuvalle jäämisen kannalta. Kaksi nuorta naista saapuu paikalle. Ovat toista päivää reissussa samalla reitillä kanssani. Puheripuli yllättää itsenikin. Matkalla on ehtinyt kertyä kokemuksia jaettavaksi. Olemme samaa mieltä olosuhteista. Hyttysiä on niin paljon, että hermot ovat väsyneenä kireällä niiden kanssa. Suot ovat arvelluttavan upottavia. Parhaat jutut jaettuani lähden jatkamaan matkaa kohti Silisjokea.

Poikkean retkeilyreitiltä Utsjoen ja Inarin kuntien rajan paikkeilla. Maasto on tasaista ja puutonta. Näkyvyys on hyvä, vesistöt jäävät kuitenkin notkelmien suojaan näkymättömiin, ja nyt olen enemmän keskellä ei mitään kuin kostaan aikaisemmin. Paitsi että kuntien rajalla on poroaita jonka ali on ryömittävä. Ei näy tuntureita, ei eläimiä, vain horisontti. Kuin kävelisi maltillisesti aaltoilevalla avomerellä.

Laakeaan maisemaan notkelman suojakseen kovertanut Silisjoki tupsahtaa eteeni yllättäen. Suvanto on erikoinen, lähes täydellisen ovaalin muotoinen ja muutaman metrin korkuisen kivivallin reunustama. 



Siihen laskeva joki on pieni ja kapea, enimmäkseen kivikon peittämä. Alavirran puolella suvannosta lähtevä vesi solisee jostain kivien alta ja väleistä pieninä liruina, lähes näkymättömissä. Voi olla ettei suvannosta pääse kesävedellä pois kuin aivan pienimmät kalat. Saattaa olla, että paikka on ongittu jo tyhjäksi, niin helppo se olisi vieheellä haravoida. Istun rantakalliolle tarkkailemaan tilannetta hieman epäileväisenä.

Hetken kuluttua alkaa tapahtua. Harjukset aktivoituvat. Ensin aivan vieressäni käy muutama imaisemassa jotain pinnasta, ja pian jo koko suvanto on tuikkien täyttämä. Ruokailevia kaloja ei näytä olevan paljon, vaan ne liikkuvat laajalla alueella. Parhaan näköiset tuikit ilmaantuvat tietenkin vastarannan puolelle. Ensimmäiset kaksi kalaa ovat pieniä ja laihoja, uskon kuitenkin ruokakalaan, ja tunnin verran kiertelen rantoja väijyen parempaa tärppiä. Kalat ovat arkoja ja väistävät varjoani ottavat perhoon varovaisesti. Kiinni jäädessään ne ovatkin sitten poikkeuksellisen pirteitä vastuksia. Isoimmatkin jäävät kuitenkin kolmenkymmenenviiden sentin tuntumaan, enkä viitsi laihan mallisia yksilöitä lahdata, vaan lähden paremman kalan toivossa alavirran suuntaan etsimään seuraavaa spottia.

Joki halkoo jyrkkäpiirteisiä kallioita. Löydän kuitenkin tasaista ja melko kivetöntä maata teltan alle, töyräältä jolta on hyvä tarkkailla potentiaalisen näköistä joen mutkaa, jossa vesi virtaa tasaisena ja muuta jokea syvempänä. Väsymys alkaa jo painaa, mutta paikka on kalastettava ennen kuin hyönteiselämä ja sitä myöten pintasyönti hiipuu yöksi. Pääsen heti pitelemään aiempia voimakkaampaa kalaa, joka osoittautuu 35cm taimeneksi. Hieno kala, mutta ei ruokaa lain puitteissa. Hetken päästä saan samanmittaisen harjuksen, jonka ylösottamista harkitsen jo vakavissani. Lasken sen kuitenkin takaisin ja onnekseni koukutan hetken kuluttua lihavamman mallisen 40cm harjuksen, jonka kolkattuani olen siinä määrin tyytyväinen, että painun pehkuihin.

18.7.

Tänään tuulee reilunlaisesti Jäämeren suunnalta. Sää on kylmennyt huomattavasti, eikä joella näy elämää. Löydän alavirrasta valmiin nuotiopaikan ja saan tulet aikaiseksi harvojen koivujen pudottamista oksista. Paistan yöllä tappamani harjuksen.

Alempana on uusi lupaavan näköinen suvanto, jonka loppuilu'ussa uitan nymfiä. Kylmä ja harmaa ilma yhdistettynä koillistuuleen, lienee passivoinut kalat eikä niistä näy merkkiäkään.  Luulen perhon tarttuneen pohjaan, sitten se lähteekin tasaisen varmasti kulkemaan kohti vastarantaa. Näen jättimäisen kalan kyljen vilahdukselta. Perukkeeni on 0,18mm paksu, enkä voi antaa kalalle lainkaan painetta. Kalan uitua kymmenen metriä vapaa niiaa reilusti ja siima napsahtaa katki. Hämmennykseni on valtaisa. En ole ennen tuntenut vastaavaa painoa perhosiiman päässä. 

Enempiä miettimättä solmin huolellisesti samanlaisen perhon siiman päähän. Heti seuraavalla uitolla on kala kiinni. Tämäkin on painava kala, muttei mitään äskeiseen verrattuna. Näen kalan paremmin tällä kertaa, kyseessä on puolitoistakiloinen hauki. Sama näytelmä kuitenkin toistuu. Mietin voimakkaamman vavan käyttöönottoa, mutta vaihdan kuitenkin vain siiman paksuimpaan mahdolliseen. Onneksi mukana on 0,35mm peruke lohen varalle. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin, on seuraavalla heitolla taas hauki kiinni. 3-luokan keppi taipuu tyveään myöten, mutta muutaman minuutin jälkeen saan liu'utettua siististi suupielestä tarttuneen arviolta 2,5kg hauen haaviin. Vatsani on täynnä harjusta, joten pienen mietinnän ja kuvauksen jälkeen laskea hauen takaisin jokeen. 



Tapahtunutta on vaikea käsittää. Kolmella heitolla sain 10-koon koukkuun sidottuun nymfiin puremaan kolme haukea, joista suurin oli luullakseni neljän kilon paikkeilla. Enempää en viitsi yrittää, sillä mahdollisuuteni muuhun kuin perhon jättämiseen kalan leukapieliin ovat kuitenkin heikot.

Ylempää joen mutkasta saan vielä kaksi alamittaa hätyyttelevää harjusta samalla perholla. Sitten lähden käymään Kistappeljärvellä, jonne on kolmisen kilometriä matkaa. 




Järvellä ja siihen laskevalla joella ei näy minkäänlaista elämää. Merkkejä kalamiesten viihtymisestä alueella sen sijaan näkyy paljonkin. Nuotiopaikalla on haavi odottamassa käyttäjäänsä. Ilma on kylmennyt entisestään ja kun puolen tunnin tutustumisen jälkeen päätän lähteä takaisin, ovat pilvet laskeutuneet seurakseni. Maasto on ilmeetöntä ja tasaista, joten suunnistus vaatii erityistä tarkkaavaisuutta. Tällaisessa tilanteessa on vain luotettava karttaan ja kompassiin, epäluuloinen eksyy helpommin. Sinällään takaisin löytämisen pitäisi olla helppoa: täytyy vain törmätä koko erämaa-alueen halki kulkevaan jokeen. Puolimatkassa osun yksinäiselle kivelle, jonka kautta kuljin tullessakin.



Silti usko suunnan pysymiseen alkaa hiipua. Epäilen alkaneeni kaartaa tavoilleni tyypillisesti liiaksi oikealle. Jatkan kuitenkin sinne minne kompassi ohjaa. Näen joen vasta rantatörmälle saapuessani, eikä veden solinakaan kanna töyrään yli. Teltta sijaitsee sata metriä alavirtaan päin, sen verran olin kuitenkin kiven nähtyäni ehtinyt kaartaa oikealle. Yö on kylmä, enkä löydä pipoani. Onneksi buffi venyy korvienkin peitoksi.

19. - 20.7.

Sää jatkuu kylmänä ja kosteana. Lämpöä on alle viisi astetta ja pipo on edelleen hukassa. Reissua on jäljellä vielä kolme päivää. Enää en voi siirtyä kauemmas erämaahan. On alettava suunnitella paluuta ihmisten ilmoille.

Puran leirin ja lähden kulkemaan jokea alavirtaan. Lyhyemmän perhovavan jätän kalastuskuntoon, jotta pääsen kokeilemaan ruokakalan pyytämistä vaivatta.
Arkistressi alkaa syöpyä mieleeni. Kalastan muutamaa suvantoa ennen kuin saavun retkeilyreitille. Tässä vaiheessa en ole vielä päättänyt jatkanko Näätämöön vai Sevettijärvelle. 
Pidän lounastauon Huikkimajoen kämpällä. Nyt on kohteliaisuussyistä valittava määränpää, merkata vieraskirjaan minne matka jatkuu. Kolmeen vuorokauteen en ole ollut kuuluvuusalueella, joten edellinen merkintä olemassaolostani on kahden vuorokauden takaa Tsuomasjärven autiotuvan vieraskirjassa. Mietin sitäkin vaihtoehtoa että jäisin tänne yöksi, mutta niin vain ruokailun jälkeen sisätilasta taas saanut tarpeekseen.

Tunnollisuuttani poikkean retkeilyreitiltä Huikkimajoen varteen. Täytyyhän joen kalastuksellinen potentiaali selvittää tulevaisuuden varalta, vaikka en enää jaksakaan kalastaa. 

Mieli on muualla ja läsnäoloni vain fyysistä laatua. Ajatukset takertuvat kotona odottaviin asioihin ja jäljellä oleva matka alkaa tuntua pelkältä suoritukselta. Tietysti tämä ottaa päähän. Tien varteen on kuitenkin vielä kolmisenkymmentä kilometriä. Päätön porhaltaminen tuntemattomassa erämaassa tuntuu väistämättä hieman tuhlaukselta. Jonkinlaista mielenlujuutta osoittaakseni poikkean välillä reitiltä läheisen lammen rantaan. Sää jatkuu samanlaisena, harmaana ja kylmänä. Hyttysetkin ovat kaikonneet. 



Iisakkijärven kämpällä on porukkaa. Käyn tekemässä merkinnät vieraskirjaan ja vaihtamassa kuulumisia, unohdan tosin kirjoittaa nimeni alle. On jo yö, ja pilvisellä säällä jopa hämärää, kun maasto on muuttunut männiköksi joiden varjot lankeavat polun ylle. 

Opukasjärvellä en viitsi enää kämppään tunkea, kun siellä hiljaisuudesta päätellen nukutaan. Hetken päästä Avlijokea ylittäessä harkitsen yöpymistä. Etsin pipoa rinkasta vielä kerran, turhaan. Päätän varmistaa myös rahojen ynnä muiden arvotavaroiden olemassaolon. Niitäkään ei löydy. Käyn varusteitani läpi tunnin ajan. Pystytän jopa sisäteltan, nähdäkseni varmasti ettei siellä ole mitään. 

Olen hukannut henkilöllisyystodistukseni, pankkikortin ja käteiset. On perjantai aamuyö. Minun päästävä ihmisten ilmoille tänään tai murehdittava tapahtunutta maanantaihin. Joka tapauksessa tarvitsen viranomaisten apua päästäkseni takaisin kotiin, ellen sitten liftaa tuhattakahtasataa kilometriä. Kiirettä ei varsinaisesti ole. Matkaa tien varteen on kaksitoista kilometriä, ja aikaa bussin tuloon vielä viisi tuntia. Olen kuitenkin ollut liikkeellä kymmenen tuntia ja väsymys painaa. Nilkat joutuvat koville kivikoissa, kun kulku muuttuu väsymyksen myötä humalaiseksi hoiperteluksi.

Taukoa pitäessä mietin tarjoutunutta mahdollisuutta yhteiskunnasta irtautumiseen, kun olen päässyt virallisista papereistakin eroon näin vaivatta. Ajatus on kutkuttava. Sen sijaan ajatus perään lähetettävästä etsintäpartiosta ja vaeltajaan pettyneistä omaisista ei helli mieltä. Toisaalta tuskin kukaan epäilisi ettenkö pärjäilisi korvessa joten kuten, paitsi minä itse. Sanovat että epätietoisuus kadonneen tilasta on omaisille pahinta. Tällä seudulla en kyllä pärjäisi ilman joitakin hankintoja. Olisi pysyteltävä metsän suojissa ainakin kirkkaalla säällä, suojassa lentäviltä kulkuvälineíltä. Pelkällä kalaravinnolla olisi varmasti puutostiloja luvassa, ja talvella pitäisi saada tehtyä jäähän reikiä. Ajatukseni ontuvat kunnes katkeavat. Katoaminen vaatisi enemmän valmisteluja. Lähden talsimaan kohti tienvartta.  

Loppumatka on masentava. En jaksa edes ottaa rinkkaa selästä tauon ajaksi, vaan pyllähdän mättäälle ihmettelemään huimausta ja tähtiä jotka ovat oman olotilani tuottamia. Nälkä kasvaa niin suureksi etten saa syötyä. Etenemisvauhti osoittautuu kuitenkin kohtalaiseksi, ja Sevettijärvellä joudun odottelemaan bussin saapumista puolisentoista tuntia. Makoilen baarin edessä harvaoksaisen männyn alla välttävässä sateen suojassa. Lämpötila on kolme astetta. Lopulta koko sekava päivä sujuu lähes kitkatta: bussikuski suostuu ottamaan kyytiin, vaikka joutuukin luottamaan sanaani henkilötietojen ja laskutusosoitteen suhteen.Väliaikaiset henkkarit ja niihin vaadittavat passikuvatkin hoituvat ilman rahaa, kun en suostu ottamaan poliisilta kieltävää vastausta. Ehdin juuri ja juuri pankkiin nostamaan rahaa uuden henkkarin avulla ja sen jälkeen vielä maksamaan epävirallisesti säädetyt henkkarini. Istun Rovaniemen bussiin jossa tuntematon työmatkalainen tarjoaa kaljan. Tätä on menestys.  

Kolmas Osuus

9.7.

Aamu venyy. Heti herättyäni käyn maksamassa mökin toiseksi yöksi, jotta pääsen jatkamaan unia. Hereillä ollessa keskityn syömiseen. Kylällä on kaksi ruokakauppaa, joiden valikoima kattaa tarpeeni täysin. Utsjokelaiset mahtuisivat varmaan kaikki kerralla suuremman kaupan tiloihin, eikä heidän ostovoimansa riittäisi pitämään tällaista toimintaa kannattavana. Tenon toiselta saapuvatkin norjalaiset ostamaan elintarvikkeensa täältä, heidän rahoillaan tämä on mahdollista, ja samalla tapaa homma toimii myös muissa Tenon varren kylissä, Karigasniemellä ja Nuorgamissa. 

Ostan kahdet lisäpohjalliset kenkiini toivoen, että jalkakipuni hellittävät niiden avulla, ja lisäksi ruoka-aineita joita ei painonsa tähden viitsisi rinkassa kantaa: uusia perunoita, silliä ja kaljaa. 

Metsähallituksellakin on palveluita täällä. Luontotuvan tytön avustuksella löytyy kartalta Junkersin hylky, jota haluaisin käydä katsomassa. Sen pitäisi sijaita lähellä Adolfin kammia Ylä-Pulmankijärven tuntumassa, jossa olisi tarkoitus tavata pari kaveria, juoda viinaa ja vaihtaa kuulumisia. Vitriineissä Tenon lohesta kertova näyttely nostattaa lohestuskuumetta, mutta en keveine välineineni uskaltaudu suurelle virralle, ja sopivampi vaihtoehto, Utsjoki, on huomisiltaan saakka rauhoitettu kalastukselta, joten lohestus jää väliin. Lähimmät rautulammet olisivat vain muutaman kilometrin päässä tunturissa, mutta päätän säästää jalkojani ja keskityn lepäilyyn. 

Mökissä on yksinäistä. Varsinkin kun kirjoittaa postikortteja. Päivystän keittorakennuksella ja yritän saada jonkinlaista keskustelua käyntiin milloin kenenkin kanssa. Paikalla on enimmäkseen lohestajia, joilla on kiire kalaan. Vuorokauden mittainen rauhoitus Tenolla päättyy pian. Viime päivinä on noussut kohtuullisesti isoa kalaa, tällainen tieto riittää sekoittamaan monen pään siinä määrin, että on parempi ettei kotiväki ole näkemässä.

Antti saapuu keskiyön jälkeen. Tehtäväni on pysytellä hereillä siihen saakka. Seuraan lohensoutua Norjaan vievällä sillalla. Veneet valuvat perä edellä siksakkia myötävirtaan. Norjan puolella muutama piiskaa perhoa rannalta käsin nelimetrisillä vavoillaan. Maisema toimii ja sivusta seuraaminen on stressitöntä, kun kukaan ei saa kalaa.

Menen vielä seuraamaan Utsjoen virtaamista.  

Veden pinnassa kulkeutuu elonsa päättäneitä päivänkorentoja, joita harjukset harventavat taajaan. Paikannan yhteensä parikymmentä pintovaa kalaa muutaman sadan metrin matkalta. Päätän ehdottaa Antilla, että puramme kalastuspaineet alkuunsa jo tässä, sillä pääsemme kalan makuun varmasti, toisin kuin tuntemattomassa erämaassa, johon sen jälkeen siirrymme. Saan huomata, että yhden lepopäivän aikana ehtii hyvin suunnitella tulevat vaellusreissut muutamaksi vuodeksi eteenpäin.

10.7.

Ilta kului kaljan parissa. En saanut tilaamaani pontikkapulloa, mikä oli pettymys. Utsjoella ei ole Alkoa, eikä koko reissulla ole ollut viinaa mukana. Tujaus tuhtia alkoholijuomaa suo edes sen pienen helpotuksen hankalimpana hetkenä, ja on myös oiva tapa juhlistaa ruoaksi kolkattua kalaa. Tämä kesä on tältä osin poikkeuksellinen. Kylällä voi kyllä kaljotella, mutta erämaahan ei viitsi tehotonta juomaa kantaa. Tulevilla erämaatreffeillä pääsee sentään ryyppäämään rehellisellä raivolla. Tapaamme nimittäin miehen, joka ei juomatarjoilun suhteen kitsastele. Näissä olosuhteissa sitä osaa arvostaa. 

Ostamme kalastusluvat Utsjoelle ja teemme ruoka- ja varusteinventaarion. Sitten paistumme auringon alla joen rannassa ja odottelemme rauhoituksen päättymistä. Pintovia harjuksia on riittävästi yhden illan tarpeisiimme, muutama lohikin käy näyttävästi möyrähtämässä. Tarkkaamaton silmä tuntuu löytävän uusia kaloja joesta turhankin tiuhaan ja minuutit käyvät hitaiksi. Syömme, torkumme ja seuraamme haukan saalistussyöksyjä vastarannan takana kohoavan tunturin rinteellä.

Hieman ennen rauhoituksen päättymistä väki löytää paikalle. Alavirran puolella jotkut ottavat varaslähdön ja uittavat vieheitään jo. Me olemme odottaneet niin kauan, että jaksamme viimeisetkin minuutit ja sekuntit siihen päälle. Asetelma on huvittava ja ennenkokematon. Odotan vapa heittovalmiudessa kädessäni kohdassa, josta on helppo tarjota perho hyvänkokoiselle harjukselle, jonka pintakäynnit sijoittuvat muutaman neliömetrin alalle. Kala jää kiinni kolmannella heitolla ja murhaan sen lyhyen väsytyksen jälkeen, sillä se on kooltaan oiva pannulle (40cm). Muutaman minuutin aikana saan vielä kaksi samanlaista, jotka lasken takaisin. 

Seuraavat tuikkijat ovat heittoni ulottumattomissa ja puolen tunnin ajan pyydän tyhjää. Ranta on miehitetty meistä ylä- ja alavirtaan, joten paikan vaihdon kanssa on vähän niin ja näin. Seuraan muiden kalastusta. Antti rantauttaa elämänsä ensimmäisen pintaperhokalan, joka on vielä asiallisen kokoinenkin. Nyt jos koska olisi ryypyn paikka.

Jossain vaiheessa kalastajat alkavat luopua paikoistaan paremman toivossa. Me annamme tilaa muille ja muut meille. Useimmat uittanevat harreille turhan kookkaita vieheitä lohen toivossa, ja heillä kalantulo on nihkeää. Päätän itsekin keskittyä lohen pyyntiin, kun harjusten koko näyttää jäävän neljänkymmenen sentin tuntumaan. Siihen loppuu kalantulo osaltani. Vastarannalta, jota ei ainakaan meidän luvilla saa kalastaa, nostaa joku perholla ensin titin ja pian sen jälkeen vielä jalan, ennen kuin luikkii kavereineen pikaisesti autoon ja kaasuttaa kaukaisuuteen.

Olemme niin poikki ettei kalastus oikein enää luonnistu, joten loogisesti lähdemme kapuamaan tunturiin. Eipä tullut kartasta huomattua, että erämaata halkoo sähkölinja. Kun kuljemme vielä mönkijäuraa, ovat olosuhteet lähes yhtä urbaanit kuin Utsjoen kylällä.

Kolmesataa metriä Tenoa ylempänä vastaamme tulee kylmä sumurintama, joka imaisee meidät sisäänsä. Kertaalleen kylmettyneet sormeni huutavat heti lapasia käteen. Kevyesti laskuhumalaisena, ja todella väsyneenä, taaperruksemme riittävän kauas asutuksesta, jotta teltan viitsii pystyttää, kestää kaksi ja puoli tuntia. Päivällinen, keitettyjä perunoita ja paistettua harjusta, nautitaan kuuden jälkeen aamulla.

11.7.

Iltapäivällä teltan ohi päristelevä mönkijä herättää, mutta unet jatkuvat vielä hyvän matkaa senkin jälkeen. Jatkamme mönkijäuraa kaakkoon, kohti Vaisjokea ja siitä edelleen Ylä-Pulmankijärveä. Tyhjänpuhumisesta ei meinaa tulla loppua. Olemme ensi kertaa reissussa kahden, ja ainakin äänenkäytöllisesti olemme kaupungin alueella. Turha kai sitä on yrittää hillitä, kun ei ole kuitenkaan ketään kuulemassa. Viiden päivän kuluttua olen kuitenkin taas yksin ja hiljaa. 

Váisjonhjuniksella on satojen porojen tokka. Ensimmäiset, jotka Antti tänä kesänä näkee. Näitä jäämme ihmettelemään. Katselen ympärilleni. Kumpareen takaa, oikealta puoleltamme, tulee esiin karhu. Porot ovat vasemmalla puolellamme. Jos karhun ja lähimmän poron välille vetää janan, jäämme tuosta linjasta joidenkin kymmenien metrien päähän. Tarkemmin on vaikea arvioida. Käymme keskustelun:

"Tuol on karhu".
"Ai missä?".
"Tuol oikeella", viittaan kädelläni.
"Aa... nyt mä nään".
"Pitäiskö kopauttaa sauvoja yhteen, jos se pelästyis?".
"Kokeile".

Sydän hakkaa kiivaammin. Kopautan sauvoja kahdesti yhteen, karhu heilauttaa päätään, kääntyy ympäri ja lähtee täyttä vauhtia poispäin, jatkaen näin silmän kantamattomiin. Valokuvat jää ottamatta, allaoleva kuva on melko läheltä tapahtumapaikkaa. Aika erikoista maastoa karhun kohtaamiseen.

Olemme innoissamme ja tyytyväisiä siihen miten suoriuduimme tilanteesta. Karhu oli keskittynyt poroihin ja me lähestyimme sitä tuulen alapuolelta. Tuntuu silti erikoiselta, että törmäsimme karhuun nimenomaan avotunturissa, jossa sillä ei ole minkäänlaista suojaa. Spekuloimme sillä olisimmeko voineet jäädä karhulta huomaamatta, pitämälllä matalampaa profiilia, ja seurata sen metsästämistä. Toisaalta jos karhu olisi saanut poron kaadettua, olisi se kenties meidät huomatessaan käyttäytynyt agressiivisemmin.

Huomaamatta käännymme väärälle uralle, koillista kohti. Toisaalta karhu jatkoi matkaansa kaakkoon, joten siinä mielessä suunnanmuutos on looginen. Näin ollen päädymme Vetsijoen rantaan, muutama kilometri pohjoiseen Vaisjoen kammista jonne pyrimme. Tässä kohtaa Vetsijoesta pääsisi yli, mutta me emme sitä tee koska kuvittelemme ylityksen onnistuvan muualtakin. Rannassa on teltta, eikä tässä kohtaa siksi halua viipyä tarpeellista ruokataukoa pidempään. 

On yö, kun kuljemme Vetsijoen kivikkoista ja pusikkoista rantaa ylävirtaan kohti Vaisjokea. Matkanteko on hidasta hortoilua. Joki on jatkuvaa kivikkoista koskea, ja alamme ihmetellä mistä kohtaa virrasta pääsisi yli. Kartan perusteella sitä on hankala päätellä, eikä mieleeni muistu mitä olen asiasta lukenut, vaikka sen tiesinkin että joki on iso ja ylitys hankala. Pidämme juomataukoa kahden kosken välisen suvannon rannassa. Bongaan muutamassa minuutissa viisi lohen loikkaa. Oi, jospa saisin kalastaa tätä jokea, mutta ei. Jalkaa toisen eteen ja Vaisjoelle, jossa kalastus on sallittua.

Vaisjoki on kuitenkin niin vähävetinen virta, 

että kalastajalta vaaditaan positiivista asenneta. On keskityttävä suurimpien suvantojen ronkkimiseen. Jotwn sellaisia tulisi ensin löytää. On aamuyö, eivätkä kalat pidä itsestään meteliä. Hyönteiselämän suhteen on myös hiljaista. Joen pohja on enimmäkseen tumma, eikä erityisen sovelias kalojen bongailuun. Löydämme muutaman suvannon, johon uskaltaa kohdistaa odotuksia ruokakalan tavoittamisesta. Hiljaista kuitenkin on ja väsymyksen heikentämä tarkkaavaisuus aiheuttaa perhon tarttumista puuhun normaalia tiheämpään, sekä heikentää moisten takaiskujen sietokykyä. Saalis kuitenkin hymyilyttää, saan ensimmäistä kertaa alle kymmenen sentin mittaisen harjuksen. Antin haavima epeli ylittää alamitan, mutta pääsee kuitenkin takaisin veteen, protestistani huolimatta. 

12.7.

Nukumme päiväunet kammissa. Lämpimälle säälle rytmi on oivallinen, kuten paikalle tulistelemaan saapunut ivalolainen lohenpyytäjä vahvistaa. Ei kannata kellonajoista huolehtia. Parempi kantaa rinkkaa silloin, kun aurinko ei liiaksi lämmitä, ja keskittyä loikoiluun sään sen salliessa. Vetsijoen ylittäminen rinkan kanssa ei lähistöllä onnistu, eikä uusi tuttavuutemme osaa sanoa kuinka pitkän kierroksen joudumme siinä onnistuaksemme tekemään. Ollaan jo illan puolella, kun pääsemme liikkeelle.

Jokiranta on hankalakulkuinen ja lämmennyt sää on houkutellut hyttyset seuraamme pysyvästi. Muita leveämmän ja loivemman kosken kohdalla päätämme yrittää joesta yli. Virta on tässäkin kova ja rinkka raskas. Kun kylmä vesi nousee kutittelemaan sukukalleuksia, on vaikea saada jalalle enää tukevaa sijaa, ja touhu alkaa tuntua turhan riskaabelilta emmekä ole edes saavuttaneet keskivirtaa. On palattava takaisin. Vaikka vieroksun mitä tahansa turvallisuuden nimissä tehtyjä rajoitteita, on akuutissa hengenvaarassa tehty ratkaisu elämän jatkamisen puolesta palkitseva. Ilmeisesti haluan elää, tai ainakaan en halua kiusata matkakumppaniani enempää. 

Teutaroimme vielä hetken rantapusikossa, kunnes päätämme ottaa jokeen reilusti etäisyyttä helpomman kulun toivossa. Päätämme yrittää joen ylittämistä kaukana ylävirrassa ja unohtaa muut etenemistavoitteet. Tunturissa on vielä kuuluvuutta, ja saan ilmoitettua tekstiviestillä ettemme pääse osallistumaan Ylä-Pulmankijärven juoputtelusessioihin. Enää ei tarvitse minunkaan miettiä muita kuin itseäni ja mukana kulkevaa kaveria.   

Kun hermot meinaavat kireillä, ja kiirehtemisestäkin on kertynyt edeltävältä viikolta riittävästi kokemusta, on vapauttavaa lyödä hanskat tiskiin tapaamisen osalta, ja ottaa seuraavat päivät loman kannalta, varsinkin kun mukana on kaveri jonka reissu on niin lyhyt, että hän ehtii hädin tuskin tottua rinkan kantamiseen. 

Pääsemme mönkijäuralle ja, koska se kartan mukaan jatkuu vielä joen toisellakin puolella, luotamme siihen, että tästä kohtaa pääsemme yli. Uran sivussa näemme pari polkupyörää laukkuineen kyljellään maassa, mutta niiden kuljettajia emme kohtaa. Kun Vetsijokeen saa hieman etäisyyttä, ovat koivikot poikkeuksetta tunturimittarin tuhoamia.

 

Joen ylitys onnistuu lopulta vaikeuksitta, veden jakauduttua kahteen uomaan. Munat pysyvät kuivina.

Laitamme leirin reilun kilometrin päähän joesta, lammen rantaan. Mietin jatkoa. Millä mielellä ollaan liikenteessä? Periaatteessa pystyisimme saavuttamaan Ylä-Pulmankijärven ajallaan, mutta se tietäisi loppureissun osalta rivakkaa etenemistä. Päädymme jatkamaan kohti Nuorgamia, sillä se on paineettomin vaihtoehto. Aiempien kokemuksien mukaan paineettomuus ja varman päälle pelaaminen palkitsee. Lisäksi luottamukseni 1:100 000 karttaan on hieman heikko. En usko että yllättäviltä hidasteilta voidaan välttyä näin epätarkan tekeleen avulla suunnistaessa.

13.7.

Kivikko jatkuu pitkään samankaltaisena kuin mitä se oli jokirannassa. Kalastan muutaman heiton verran mitätöntä jokea. Kuolleemman oloista vesistöä en ole kohdannut hetkeen. Harvinaisen heikkoa on ollut kalastuksellisesti koko reissu, muutamaa harjusten hurmosta lukuunottamatta. Kolme tuntia kuljettuamme olemme onneksi takaisin avotuntunturissa. Sää on tyyni ja leuto näin yölläkin, ja hyttysiä on ennätyksellinen määrä tälle kesälle. Ruokailemme aivan tunturin huipun tuntumassa, lammen rannassa, jonka hiekassa on suuren koiran tai suden jälkiä. Valitettavasti oma arviontikykyni ei riitä edes valistuneeseen arvaukseen. Kohtaaminen suden kanssa taitaa olla vähän liikaa toivottu.

Antti turvautuu hyttyshuppuun, mutta sen läpi ei voi syödä, eikä se suojaa annosta johon lämmön houkuttelemat hyttyset päätyvät niellyiksi, sillä niiden siivoaminen lautaselta on toivotonta puuhaa. Avotunturissa on kuitenkin raikas tunnelma ja tilaa hengittää, hyttysistä huolimatta, nyt kun kännykän tarkkailusta on voinut luopua. Täällä saa olla omassa rauhassaan, ilman että tarvitsee lukittautua johonkin äänieristettyyn bunkkeriin, tai tuottaa itse meteliä muiden tuottaman metelin peittääkseen. Täällä voisi vielä elää yhteiskunnasta erossa, astua sivuun, jos sellainen tarve tulee. 

Muistan Tuomas Milonoffin esittämän idean: jos hyttysiä varten olisi imuri, hyönteispihvin raaka-aineet saisi kerättyä nopeasti. Eipä tarvitsisi tällaisena päivänä juuri muita proteiininlähteitä, jos verenimijät voisi hyödyntää ravintona. 

Myöhemmin teltan vieressä, maisemaan syventyneenä, unohtuu kaikki muu.

 



Lopulta voimistuva tuuli ja sateella uhkaavat pilvet suostuttelevat makuupussin lämpöön. Telttakangas paukkuu. Minun uniani se ei häiritse, mutta retkikumppania meteli ja epäilys kankaan kestävyydestä valvottaa. Tiedän omasta kokemuksesta, että toisinaan pienikin hiljaisuuden rikkova ääni valvottaa väsynyttä. Unen ja valveillaolon rajan häilyessä, voi rinkassa rapisteleva hiiri kasvaa alitajunnan käsittelyssä karhuksi. Sellaisena hetkenä on parasta pakottautua hereille ja palauttaa todellisuudentaju katsomalla ulos teltasta ja etsimällä äänilähde.

14. - 15.7.

Edessä on pitkä patikka, mutta reipas sade pitää mukavuudenhaluiset teltassa. Käytämme virka-ajan nukkumiseen, illan ja yön kulkemiseen. Loppumatka pohjoiseen kohti Tenoa, on puutonta paljakkaa pitkälti mönkijäuria pitkin, joten matka taittuu vauhdilla. Miehet on ladattu ja kulkeminen maistuu. 

Yöpyminen vaihtuu kalastussessioihin pienellä joella. Aamupäivästä torkutaan taivasalla muutama tunti, sitten kalastus taas jatkuu.

 

Joki on täynnä pientä taimenta. Koko kahden järven välinen pätkä on nopeasti tutkittu, sillä virtaavaa vettä jää näiden väliin vain puolisentoista kilometriä, josta puolet on matalaa koskea. Pätkällä on neljä suvantoa, joissa on riittävästi vettä ruokakalaksi kelpaavan taimenen reviiriin. Parhaiten tapahtumia on aamulla. Suurin osa taimenista on parinkymmenen sentin kieppeillä. Kalat ovat poikkeuksellisen pulleita ja voimakkaita, ravinnosta ei siis ole pulaa. Vieheet eivät taida olla näille kaloille kovin tuttuja, sillä tärpeissä ei ole tietoakaan varovaisuudesta. Tai sitten kalat eivät osaa erottaa perhoa sen jäljittelemästä ravinnosta. Ajatus, jota minun on vaikea hyväksyä, perhossa on kuitenkin aina se kiiltelevä koukku. 

Riemu on palannut kalastukseen. En pidä pikkukalojen koukuttamisesta, mutta olen melko varma että saan mahdollisuuden mittakalan rantauttamiseen. Kalastan loppuliu'ukua, jossa käy jatkuva mäiske vaikka hyönteisten kuoriutuminen on melko verkkaista. Uitan perhoani kovemman virran puolella parin metrin siimalla, kun mittakala iskee. Kala koppaa perhon suuhunsa rauhallisesti yläleuan vedenpinnasta nostaen. Taimen kuitenkin tajuaa tilanteen heti koukun lävistäessä huulen ja nousee saman tien ilmaan, yllättäen pyytäjänsä koollaan. Arviolta ainakin kilon kalan palatessa veteen katkeaa siima.

Hetki on sykähdyttävä. Tällaista kalaa ei tuntemattomilla tunturivesillä kovin usein pääse pitelemään. Omalle kohdalle vastaavia tilanteita on osunut yksi tai kaksi kesässä. Veressäni virtaava adrenaliini peittää alleen pettymyksen tunteen, vaikka olen melko varma että se oli ainoa mahdollisuuteni tällä joella. Alkaa loputon spekulaatio siitä mitä olisin voinut tehdä toisin. Saattaa olla, että perukesiima oli päässyt vaurioitumaan jossain rantapuskassa. Tilanne oli vain sen verran kiimainen, ettei tuollaiseen ehtinyt kiinnittää huomiota. Tästä lähtien olen erityisen tarkka solmujen sitomisessa ja tarkkailen siiman kuntoa tiuhaan.

Olemme joella iltaan saakka. Suurimmat ylös saadut taimenet jäävät kolmenkymmenenviiden sentin paikkeille. Tuollainenkin kala on jo ihan tyydyttävä näiltä vesiltä, vaikka laki määrääkin laskemaan taimenet takaisin veteen. Antti onnistuu saamaan yksinäisen raudun (25cm) joka pääsee pannuun.    

Antin loma on lopuillaan. Aamulla pitäisi olla jo bussin kyydissä. Tarkoitus on telttailla jossain Nuorgamin tuntumassa. Minun on päästävä kauppaan noutamaan ruoat viimeiselle viikolle. Tenon varressa on paljon mökkikyliä, joihin kalamiehet majoittuvat. Haluamme saunaan. On edettävä niin nopeasti kuin mahdollista, jotta pääsemme perille kymmeneen mennessä. Loppumatka tulee näin otettua enemmän liikunnan kannalta. Maisemista ehtii nauttia näinkin, sillä mittakaava on sen verran suuri, että näkymä vaihtuu verkaisesti puolijuoksuakin edetessä. 

Sauna natsaa pienen neuvottelun jälkeen mökkikylässä, jonka nimi jää hämärän peittoon. Saunaa on varsinaisesti varattu vain majoituspalveluiden käyttäjille, mutta kuten niin usein täällä palveluntarjoaja reagoi kysyntään välittömästi ja pääsemme peseytymään. Voisi sitä kutsua vieraanvaraisuudeksikin, ryvettynyttä kulkijaa on helppo ilahduttaa näin.

Saunan jälkeen on edessä vielä kymmenen kilometrin tietaival Nuorgamiin. Tyhjää tietä kulkiessa on tunnelma erikoinen. Olemme sivistyksen piirissä, mutta toisaalta ketään ei näy missään. Tie on autio, eikä sen varren asumuksissa näy liikettä. Ainoastaan Norjan puoleiselta maantieltä kantautuu toisinaan ohi ajavan rekan jyly, joka voimistuu kaikumalla Tenon kummallakin rannalta kohoavien tunturin rinteistä.

Nuorgam on hiljainen reilun kahdensadan asukkaan klä. Kello on yli puolen yön, kun saavumme oletettavasti keskustaan, pääsemme nimittäin kulkemaan kävelytietä. Jotenkin pitäisi kuluttaa seuraavat neljä tuntia, jolloin Antin bussi tulee. Itse haluasin hyödyntää yön nukkumalla, sillä aion jatkaa matkaa heti kun olen saanut asioitua kaupassa. Suomen (ja EU:n) pohjoisin baari on juuri suljettu, ja sen edustalta löytyy avuliasta väkeä. Eräs nainen osoittaa meille ilmaisen telttapaikan omistamansa entisen lomakylän pihasta. Saamme luvan käyttää saunaakin, mutta yksi kerta illalle riittää. Saattamaan lähtee lähes koko baarista ulostautunut väki, joka on iloisella päällä. Pakollinen etelän miesten kiusoitelu suoritetaan kiltisti, ja saamme jäädä teltalle keskenämme. 

Ajatus kotimatkasta käy mielessä nukkumaan mennessä, mutta kun menen puoli viideltä katsomaan että Antti pääsee bussin kyytiin, alan miettiä jo seuraavaa päivää, uusia kalavesiä ja maisemia.     

Alla olevaan karttaan olen punaisella piirtänyt tähän mennessä kulkemani reitin. Alkuperäisen suunnitelman mukaan tässä vaiheessa pitäisi olla ehtinyt jo Sevettijärvelle, Nuorgamin sijaan. Muotkallakin tuli erilainen kaarros kuin oli tarkoitus, tosin matka ei reittimuutoksen takia lyhentynyt. Muilta osin reissu on ylittänyt odotukset, erityisesti maisemien ja elikoiden kohtaamisen puolesta, joten hidastunut vauhti tai pienet vastoinkäymiset eivät harmita. 

Toinen osuus

1.7.

Muotkan Ruoktun Hans istuu seuranani tunnin verran, kahvia ja mokkapaloja niellessäni. Hän kertoo otollisimmat reitit Paistuntureilla, jonka ansiosta päädyn sisällyttämään Kevon luonnonpuiston nähtävyyksillä  vierailun ohjelmaan, vaikka näin heinäkuussa siellä on oletettavasti paljon muitakin kulkijoita. Kevon kanjoni on poikkeuksellinen paikka, joka on jokaiselle erämaita kulkevalle "pakollinen" kohde jossain vaiheessa. Ehdimme joka tapauksessa viettää suurimman osan ajasta erämaan puolella, joten tuntuu ihan asialliselta käydä tarkastamassa vihdoin Kevo, kun nyt vieressä pyöritään muutenkin. 

Hansilla riittää tarinoita erämaista ja luonnonpuistosta. Hän kertoo miten metsähallituksen suunnitelmissa oli aikanaan tuhota luvattomat kammit ja kämpät. Niiden säilyttämisestä päästiin kuitenkin yhteisymmärrykseen, ja hyvä niin, tarjoavathan ne suojaa tarvittaessa myös meille turisteille. Polku Guivilta erämaa-alueen rajalle on syntynyt aikanaan myönnytyksenä kulkijoille. Alun pitäen luonnonpuistosta ei päässyt luvallisesti siirtymään erämaan puolelle, mutta Guivin, alueen korkeimman tunturin huipulta kuljettiin sinne joka tapauksessa, sillä matkaa alueen rajalle on sieltä vain muutama kilometri. Joitakin vuosia luvatonta kulkemista seurattuaan, päätyi metsähallitus perustamaan virallisen reitin. Reilun tunnin kuuntelen tarinointia, mässytän mokkapaloja ja nielen kahvia.

Äitini kurvaa autolla pihaan, joten on aika jatkaa matkaa. Auto jätetään parkkiin Kaamasen Kievarin pihaan, josta on bussiyhteys sekä osuuden lähtö- että päätepisteisiin. Syön bussia odotellessa lisää leivoksia ja juon kahvia, hengitän perinteisen lohikeiton siinä sivussa. Tuttu kuski kiidättää meidät bussillaan Sulaojalle. Neljä muutakin vaeltajaa poistuu kyydistä, kaikki ovat matkalla Kevolle. Viimeiset rinkan ja vaatetuksen säätämiset sujuvat hermostuneissa tunnelmissa. Kaikilla on kiire. 

Kuljemme Kevon peräseinälle vievää polkua. Aurinko paistaa ja maasto muistuttaa paikoin savannia; koivu ja kataja kasvavat harvassa hiekkaisesta maasta, korkeuserot ovat vähäisiä, mutta harjut ovat jyrkkiä kiivettäviä. Vajaa kymmenen kilometriä riittää tälle illalle. Teltan pystytämme jyrkkärinteiselle niemelle, Luomusjärvien välisen harjun itäpuolelle. Ruokailusta suoriudutaan rivakasti ja telttaan ehditään ennen sadetta. Olen vaihteeksi päätynyt valvomaan pitkän matkaa yli vuorokauden, ja väsymyksen aikaansaaman levottomuuden purkaminen vaatii aikansa ennen kuin uni tulee.

Näkymä leiristä:

2.7.

Ensimmäinen kokonainen päivä maastossa äidin kanssa kuluu sopeutuessa. Eilinen on enää epämääräinen lajitelma poukkoilevia tuntemuksia. Hansin puheet inspiroivat miettimään erämaiden historiaa, saamelaisten ja suomalaisten välisiä vääntöjä niiden käyttöoikeuksista. Aiheeseen on tutustuttava tarkemmin. Muistan eiliseltä vain yksittäisiä lauseita, asiaa oli liian paljon kerralla sisäistettäväksi. Tietämättömyyteni on laaja, mutta ainakin sain hieman paremman kosketuksen aiheeseen saadessani tarinan kertojalle kasvot.

Äidin kulku on omaa luontaista vauhtiani hitaampaa. Välillä passailen, välillä menen omaa vauhtiani ja käytän etumatkani kameran kanssa sähläämiseen. Alkumatkasta kastumme, mutta lounastauon pidämme kodassa, joka lämpenee nopeasti niin kuumaksi että jokainen vaate on liikaa, ja päälivaatteet kuivuvat tehokkaasti narulla. Pohdiskeluni kulttuurien yhteentörmäyksistä saavat lisäpotkua vieraskirjan sivuilta. Nimimerkki Sami Patrol on harjoittanut kansalaistottelemattomuutta, ja liikkunut alueella aikaan (30.4.) jolloin se ei ole sallittua.

Törmäämme päivän aikana, yllätyksekseni, vain kahteen kulkijaan. Kodassa pyrkii kuitenkin käyttäytymään siivosti, siltä varalta että joku paukkaa paikalle. Liikkeessä on helpompi hengittää, eritoten puurajan ylle noustuamme, kun näkyvyys on riittävä. Valitettavasti reitti ei nouse yhdenkään tunturin laelle tässä vaiheessa, vaan laakson reunaa noudattaen. Polkua on kuljettu paljon, kiviä kaivautuu vuosi vuodelta enemmän esiin, ja ura levenee ihmisten etsiytyessä vaistomaisesti helpommalle alustalle, kengänjälki kerrallaan. Yllättävän vähän ura kuitenkin on levinnyt. Haaveilen erämaan kahleettomuudesta. 

Näkymä Kevon peräseinältä, josta varsinainen kanjoni alkaa, on vaikuttava:



Kenties se, ettei alkumatkasta ole ollut tarjolla kovin jylhiä maisemia tehostaa vaikutelmaa. Maisema on täsmälleen niin poikkeuksellinen kuin valokuvien perusteella voi odottaakin. Osallistumme postikorttiin. 

Kun yö saapuu, tuuli tyyntyy ja kanjonissa virtaavasta joesta alkaa nousta usva. Puuton maasto ei aina ole ollut puuton, mutta koivut eivät ole vielä toipuneet 60-luvun alun tunturimittarituhoista. Lahoja kantoja törröttää kuitenkin siellä täällä, ja usvan noustessa yhä voimakkaammin kanjonista, näkymä on kuin sotaelokuvasta.

Yöpyminen on sallittu vain sille varatuilla alueilla, joita osuu kohdalle niin harvoin että matkanteko vaatisi kenties hieman suunnittelua. Itse alan kuitenkin miettiä yöpymistä vasta siinä vaiheessa, kun alkaa väsyttää, enkä toisaalta tahdo viettää luonnonpuistossa öitä sen enempää kuin on pakollista. Äidin tahti on rauhallinen, mutta tiedän hänen jaksavan sitä lähes loputtomiin. Ainakaan en ole koskaan kehdannut vedättää taivalta niin pitkäksi, että hän olisi alkanut valittaa, kymmenen tuntia on kuitenkin pahimmillaan patikoitu, eikä tästä päivästä paljon tuota lyhyempi taida tulla.

Polku kulkee kanjonin reunaa, laskeutuen välillä jyrkkään ojanotkoon. Alamäet ovat raskaan rinkan ja jalkojen alla pyörivien kivien ansiosta rasittavia. Joskus yöllä saavumme Fiellun putoukselle, jossa vesi putoaa yhden portaan kautta yhteensä 26 metriä.

Alapuolinen koski kahlataan sen ylle viritetystä vaijerista roikkuviin oranseihin muovikeppeihin tukeutuen. Laitamme teltan kammin kylkeen, jonka piipusta nousee savu. Paikalla on pari muutakin telttaa, mutta muut ovat jo hiljentyneet.

3.7.

Unet jatkuvat yli puolen päivän. Alkumatka on pelkkää ylämäkeä. Siirrymme Guivin reitille, länteen, ulos kanjonista ja kohti tuntureita. Luoteesta käy kova tuuli koko päivän. Karttaan merkityllä tulipaikalla ei viitsi ruokataukoa pitää, sillä siellä ei ole minkäänlaista tuulen suojaa. On vain kiveys nuotiolle, jonka ympäristössä on käyttökelvoton kamiina ja jotain vanhoja rakenteita hujan hajan. Suota piisaa, mutta niillä kuljetaan kevyesti pitkospuita pitkin. Yksi leveämpi oja on ylitettävä yhtä lankkua pitkin.

Lounastaukoa pääsemme pitämään Guivin kämpällä, tunturin juurella, jossa tuuli on yltynyt todella navakaksi. Mittari kertoo lämpötilaksi kahdeksan astetta. Kämpällä on lisäksemme puolalainen pariskunta, joka on yöpynyt edellisyön samalla paikalla kuin mekin. Yllätyn kuinka mukava onkaan jutella vaihteeksi tuntemattomien kanssa, vieraalla kielellä. He aikovat nukkua tuvassa, mutta lähtevät vielä käymään tunturin laella ilman kantamuksia. Me syömme kaikessa rauhassa. 

Tuuli yltyy yltymistään ja lämpötilakin ehtii laskea alle viiden asteen, ennen kuin saamme itsemme liikkeelle kohti huippua, ja edelleen erämaa-aluetta. Puolalaiset tulevat vastaan vielä ovella. He kertovat, ettei huipulle pääse kovan tuulen takia ja että lämpötilan on oltava siellä ylhäällä nollan paikkeilla. Reaktioni on ehkä ylimielisen oloinen, kun naurahdan ja sanon että menemme huipun yli kyllä, mikäli emme vain lähde lentoon. Innostus edessä olevaa haastetta kohtaan purkautuu nauruna.

Tuuli on ennen kokematon. Vihmovassa sateessa, silmälasit huurussa, on vaikea nähdä minne on menossa. On hämärämpää kuin yöllä, pilvet ovat synkät. Alan jo epäillä kivien lentoon lähtemistä. Tukevan jalansijan löytäminen märässä kivikossa on vaikeaa. Tuuli todellakin horjuttaa miestä. Ajattelen olevani onnekas, kun olen jäänyt keskimääräistä lyhyemmäksi. Välillä hillitön nauruni hankaloittaa vielä omaa kulkuani. Kuullaksemme toistemme äänet, on huudettava korvan juuressa. Housut tuntuvat repeävän irti jaloista. Kosteus tunkee joka paikkaan, huolimatta siitä että vaatteet pitävät vielä vettä kohtalaisesti. Tästä kuitenkin selvitään ilman suurempia ongelmia. Pitää vain edetä maltillisesti, etsiä jalansijat kaikessa rauhassa. Käteni tosin hieman paleltuvat, kun en viitsi kaivaa hanskoja rinkasta, joka on sadesuojan peitossa edes jotenkin suojassa.

Tunturista pitää laskeutua hyvän matkaa, laakson pohjalle, ennen kuin löytyy kumpare jonka takana on sen verran suojaisaa, että teltan uskaltaa pystyttää. Trangian eteen on koottava kaikki mahdollinen tavara tuulelta suojaamaan, jotta veden saa kiehumaan. Päivän matka ei ole erityisen pitkä, mutta nyt kuoriasu on märkä ja kulkijalla on kylmä. Vedenpitävässä pussissa on onneksi kuiva alusasu ja fleece-kerrasto, sekä lapaset. Jatkossa joudunkin pitämään hanskoja kädessä heti jos ilma on hieman viileämpi, sillä paleltuneita kämmeniä alkaa kolottaa herkästi.

Näkymä telttapaikkaan, joka sijaitsi kuvan keskellä tunturien välissä, on kuvattu seuraavana päivänä sään kirkastuttua.

4.7.

Aurinko paistaa ja matka jatkuu sitä kohden, etelän ja lounaan väliin. Koko päivä kuljetaan avotunturissa, muutamaa harmitonta suota lukuun ottamatta. Menemme Akujoen varteen,  jätämme turvallisen tuntuisen etäisyyden telttapaikastamme kaakkoon sijaitsevaan kammiin, jonka läheisyydessä saattaa liikuskella muita kulkijoita. Tunnelma on vapautunut. Mikäli tässä joessa on kalastusalueen rajoissa riittävästi vettä kalalle, nousee sieltä varmasti jotain lohensukuista. Edellisestä sessiosta on kulunut muutama päivä ja tänään on muutenkin hyvä jättää rinkan kantaminen vähemmälle, sillä sää on mainio ja pari edellistä päivää ovat olleet kohtalaisen rankkoja.

Kun laskeudumme tunturilta joen varteen, avautuu edessä poikkeuksellisen kutsuva näkymä pienimuotoiseen jokilaaksoon. 

Kalastuksen kannalta näyttää aika epätoivoiselta, vettä on kovin vähän, mutta maisema korvaa sen minkä voi. Maltan mieleni ja syön lämpimän aterian, ennen kuin riennän alavirtaan kohti syvempiä vesiä. Otan iskemättömän vapani, joka saapui postitse ollessani jo matkassa. Se on huomattavasti perinteistä taimenvapaani keveämpi, kolmosluokkainen ja alle kaksimetrinen.

Joitakin satoja metrejä alavirtaan edettyäni löydän miniatyyrikönkään alta kuopan, jossa on sentään reilu metri vettä. Tarkkailen tilannetta harjun reunalta. Kaloja ei näy, vaikka kirkkaan veden ja vaalean pohjan ansiosta paikka on kuin akvaario. Tilanne vaikuttaa hieman epätoivoiselta, mutta päätän noudattaa suurta varovaisuutta ja ylitän joen viisikymmentä metriä ylempää, jonka jälkeen jatkan alavirtaan kaukana rannasta paikkaan, josta pääsen heittämään perhoa oletetulle kalalle sen huomaamatta.

Huolellinen suorittaminen kasvattaa latausta aivan eri tavalla kuin huolimaton huitelu. Perhoa siimaan sitoessa ihmettelen vain, että miten on mahdollista jännittää kalastuspäivän ensiheittoja niin paljon. Käyn kusella ja hengitän syvään, ennen kuin liikun matalana pysytellen heittoetäisyydelle kuopasta. Vapa on herkkä, kevyt ja miellyttävän hidas heitettävä. Huomattavasti anteeksiantavampi kuin vanha työkaluni, joka tuntuu tämän jälkeen kolholta.

Perho laskeutuu sinne minne on tarkoituskin, mutta kalaa ei näy. Käyn tarkasti läpi montun reunavirrat, niin että perho varmasti osuu kalan näkökenttään, jos se on paikalla. Kun mitään ei tapahdu, päätän viistättää perhoa reilusti virrassa, tavalla mitä sen jäljittelemä vesiperhosen pupa ei tekisi. Toisella viistätyksellä saan tärpin. Ärsytys toimii. Tämäkään kala tuskin on viehettä tänä kesänä nähnyt. Pieni ja kaunis taimen irrottautuu itsekseen. Tätä paikkaa on turha kalastaa enempää.

Kirkasvetinen joki jatkuu alavirtaan yhtä nättinä kuin tähänkin asti. Kalastuksellisesti se on varsin ilmeetön, matala ja tasaisen nopeasti virtaava. Heitän perhoa ulkokaarteiden penkkojen reunaan, jossa on edes jotain suojaa. Sieltä täältä tarttuu perhoon pieni taimen, suurimmankin jäädessä kolmeenkymmeneen senttiin. Lopulta olen kulkenut viisi kilometriä alavirtaan lähelle kalastusalueen rajaa ja vapauttanut kymmeniä alamittaisia kaloja. Löydän yhden pienen suvannon joka antaa vielä jotain toivoa ruoan suhteen . Säikyttelen sen rannasta nukkuvan vaatimen vasoineen.

Valmistaudun jälleen huolella. Uusin solmun ja testaan sen pitävyyden. Istun kauempana tarkkailemassa tupakan ajan, ja näenkin muutamia pintakäyntejä, joita en kyllä osaa kuvitella mittakalan tekosiksi. Ensimmäinen saaliini on kymmensenttinen rautu. Innostun tästä, sillä paikassa on varmasti mahdollisuudet myös pannukalaan, raudulla kun ei ole alamittaa. Seuraavat viisi kalaa ovat kuitenkin samanlaisia taimenia kuin niiden sisarukset ylävirrassa. Luovutan. Raudun saaminen lohduttaa hieman kun seuraavan tunnin kuljen teltalle ja naureskelen ikuiselle optimismilleni ruokakalan saamisen suhteen. Lopulta päivä on ollut aika tyypillinen jokiosuudella, joka pienimuotoisuutensa tähden elättää lähinnä taimenen pentuja. Todennäköisesti isommat yksilöt vierailevat täällä vain kudulla. Energiani ovat lopussa, ja kävellessäni huolimattomasti alhaalta valaisevaa aurinkoa ja leiriä kohti, törmään koivuun jonka runko tekee mutkan otsani korkeudella.

Ruokailu venähtää yli puolen yön, enkä senkään jälkeen rauhoitu. Lähden tutkimaan vajaan kilometrin päässä sijaitsevan lammen suuremman raudun toivossa. Aurinko paistaa ja ruoka antaa voimaa. Muutamalla hätäisellä loikalla olen perillä. 

Lampi jää varjoon tunturin taakse ja on kuolleen oloinen. Heitän muutamassa paikkaa perhoa, mutta kun vedessä ei näy minkäänlaista elämää, on usko nopeasti syöty. Keskityn valokuvaamaan  aamuyön lämpimän auringon valaisemaa maisemaa. Palatessani teltalle, on sen pintaan tiivistynyt kosteus on jäätynyt. Kivenheiton päässä, varjon ulottumattomissa, on huomattavasti lämpimämpää.


  




 5.7.

Tänään kuljemme luoteeseen kohti Norjaa. Ensin Akujokea ylävirtaan, paikkaan jossa ylitys onnistuu kengät jalassa. Sitten lähdemme nousemaan tunturiin, jonka rinteen yllä korpit liitelevät. Ne kieppuvat tiiviinä ryhmänä leikkisän näköisesti, laskeutuvat välillä maahan ja nousevat pian uudelleen ilmaan. Kuljemme korppeja kohden ja, kun etäisyyttä on vielä reilusti, ne väistävät tieltämme näkymättömiin. Etenemme rinteen reunaa, jolta avautuu näkymä Norjan suuremmille, lumihuippuisille, tuntureille. Suomen puolellakin näkymät ovat mainiot, tunturit ovat hieman korkeampia kuin Muotkalla ja maasto on muutenkin karumpaa, lehtivihreä on vähissä.

Osumme kuolleen poron vasan luo. Tässä korpit arvatenkin päivystivät. Kytken kännykään virran. Suoritan muutaman minuutin ajan tiedonvaihtoa seuraavan reissun aikatauluista ja varustetarpeista. Puhelin kiinni ja matka jatkuu. Suunta pysyy samana, välillä laskeudutaan puronotkoon, jonka jälkeen kavutaan taas seuraava rinne. Kotka nousee lentoon oikealta puoleltamme alarinteestä, vain joidenkin kymmenien metrien päästä. Tällä kertaa en yritä kaivaa kameraa esiin kuvaa varten, vaan keskityn seuraamaan linnun lentoa tässä hetkessä. Tällaisen kohtaamisen ansiosta olo on onnekas.

Suuntaamme laakeaan laaksoon, jonka keskellä virtaavasta purosta saamme veden ruokaan. Tasaisehko tunturipaljakka ei ole kummoisen näköinen kuvassa, mutta kokijalle tilan avaruus on vaikuttava. Tuulensuojaa täältä on kuitenkin vaikea löytää. Laskemme rinkat kyljelleen suojaksi keittimelle, mutta tuli meinaa silti karata kattilan alta. Retkimuona on alkanut maistua tympeältä. Kala olisi kova juttu. 

Loppumatkasta saavutamme puurajan ja kuljemme lempeän puistomaisissa maisemissa. Hyttyset ovat palanneet. Näkyväisyys ei tuntureiden varjoon jäävässä koivikossa ole paras mahdollinen, mutta suunnan tarkkailua helpottavat parinkymmenen metrin korkuiset jyrkkäpiirteiset töppyrät, joita kohoaa siellä täällä ja erottuvat kauas. Telttapaikan olen kaavaillut matalan tunturin laen tuntumaan, jossa on useampi pieni järvi ja lampi.

Järven vesi on kirkas ja näkymä Norjaan komea. Kalat ruokailevat pinnasta. Paikka on täydellinen. Haluan syödä kalaa, joten ryhdyn vaadittaviin toimiin. On lähes tyyni, perhoa on helppo heittää ja sen kellumista tarkkailla. Jostain syystä kalat kuitenkin pysyttelevät etäällä minusta, vaikka yritän olla huomaamaton. Kauempana minusta ne ruokailevat välillä aivan rannan tuntumassa, mutta kohdallani ne jäävät heiton ulottumattomiin. Haaveilen apuvälineistä, kelluntarenkaasta tai kajakista. Tunnin yrittämisen jälkeen luovutan.

6.7.

Lähden kiertämään muita lähialueen lampia kalan toivossa. Odotukset ovat korkealla, kun leirijärvikin on lupauksia antava. Ehkä tänään joku kala olisi varomattomampi. Jalkojeni tila on vaihteeksi mennyt huonompaan suuntaan. Samoin mielentila. Kaipaan yksinoloa. Ärsyttää, että joudun tarkkailemaan kännykkää, ja miettimään seuraavaan reissuun liittyviä asioita. Jalkakipujen takia se saattaa jäädä kokonaan toteutumatta. Keskeyttämistä on vaikea hyväksyä, jos sen syynä olisi heikko valmistautuminen, kuten sisäänajamattomat kengät. Anteeksiantamaton virhe.  

Ensimmäiset viisi kohdetta ovat hiljaisia, kahdessa uitan perhoa heikoin toivein. Kuudennella lammella on pintova kala. Se kuitenkin väistää perhoani, kerta toisensa jälkeen. Fiilikset ovat paskat, usko omaan tekemiseen on vähissä. Alkaa sataa ja lähden takaisin telttaa kohti. Ajattelin, että olisimme viettäneet toisenkin yön tällä paikalla, mutta haluan liikkeelle, hikoilemaan irti vitutuksesta. Kuljemme kolme tuntia Nilijoen varteen. Matkalla on äärimmäisen karua maisemaa ja sumusade tehostaa tunnelmaa. 

Kaksi suurta lintua lentää ohitsemme, kuvittelen ne kotkiksi. Mieliala kohenee. Ainakin osaan vielä kävellä ja ohjata ajatukseni pois jalkakivuista, muuten niitä ei tunnukaan pääsevän pakoon. 

Nilioella käyskentelee useita satoja poroja, ehkä jopa tuhat. Joki jatkuu matalana koskena niin ylä- kuin alavirtaankin. Pidemmällä alavirrassa se kuristuu jyrkänteiden väliin ja koski jyrkkenee, näin päättelen kartan perusteella. En jaksa kuitenkaan kävellä kauemmas katselemaan kuin nuotiopuiden kerääminen vaatii. Nuotio pelastaa illan. Sadekaan ei vituta enää niin paljon, mutta ehkä varustelistaan voisi jatkossa lisätä erillisen kankaan, jota käyttää katoksena leirissä, ettei aina tarvitsisi mennä sisälle telttaan sateensuojaan. Tutkailen karttaa ja huomaan, että seuraavat kaksi päivää saamme kulkea rivakasti ja pitkään, jotta saavumme Utsjoelle ajoissa. Miten tuntuukin, että aikataulu tuottaa täällä aina kiireen. Pitäisi olla enemmän aikaa kierrellä ja nauttia, etsiä ja löytää, ilman etemispaineita. En ole aivan vahvimmillani, kun takerrun jatkuvasti haasteisiin ja muotoilen niistä ongelmia.

7.7.

Tänään on Paistuntureiden osuuden pisin taival, Nilijoelta Kuoppilasjärvelle. Arvioin matkan kestoksi kahdeksan tuntia. Epähuomioissani sekoitan lähtöpaikan toiseen joen mutkaan kartalla. Suunta on kuitenkin oikea ja mönkijäura löytyy vaivatta. Kartassa ura päättyy palsasuon reunaan, mutta katse uran päähän paljastaa kartan vajavaisuuden. Ura johtaa kolmelle jykevälle hirsirakennukselle, joista kahdessa on savupiippu. Paljain silmin on vaikea saada varmuutta, mutta näyttäisi että suon toisella laidalla olisi vielä kaksi rakennusta lisää. Liittyvät oletettavasti poronhoitoon. Lähdemme uraa pitkin päinvastaiseen suuntaan, joka ohjailee soiden ohi.

Muutaman kilometrin päästä yritämme koivikon läpi idempänä kulkevalle uralle. Homman piti olla helppo; ojanotkon kohdalta suunnassa kulkien puolisen kilometriä luoteeseen. Olemme kulkeneet jo jonkin aikaa eikä ura näy. Tarkastan suunnan välillä kompassista vaivautumatta kuitenkaan pysähtymään.

Puolen tunnin jälkeen alan olla varma, että suunta on väärä. Pysähdyn ja annan kompassin neulalle aikaa hakeutua oikeaan asentoon. Olemme kaartaneet jatkuvasti liikaa oikealle ja   kääntyneet lopulta takaisin tulosuuntaan, koivikon toiselle puolelle. Kiroan ja viskon sauvoja maahan. Kun tiedossa on pitkä päivä, ei huvittaisi tuhrata energiaa tällaiseen, varsinkaan kun en ole yksin kärsimässä virheistäni.

Pahimman turhautumisen laannuttua jatkamme matkaa. Pysähdyn taajaan tarkistamaan suunnan. Luotan kompassiin vasta kun neula on seissyt paikallaan muutaman sekunnin. Noiden sekuntien aikana mietin, miksen ottanut nopeampaa kompassia mukaan, kun sellaisen kuitenkin omistan. Kappale, jota kenenkään ei pitäisi joutua kuulemaan, soi päässäni riuduttaen mieltäni. 

Vaivaiskoivu kasvaa täällä suon reunassa puolireiteen asti, eikä uraa näy. Luotan kuitenkin suunnassa kulkuun ja lopulta tupsahdamme uralle, jonka näkee vasta muutaman metrin etäisyydeltä. Ylimääräinen kierros kesti lähes tunnin. 

Seuraavat tunnit kuljemme uria pitkin ja suunnistukselliset tehtävät rajoittuvat oikean haaran valintaan muutamassa risteyksessä. Päkiöitä ja kantapäitä alkaa särkeä enenevissä määrin. Jalkapöytä ei enää vaivaa, sillä kengät ovat lopultakin pehmenneet. Ongelma on kovapohjaisen mönkijäuran ja välipohjattoman kengän yhdistelmä; minun ja maapallon välissä ei ole minkäänlaista joustoa. Uran ulkopuolella jalat eivät rasittuisi yhtä paljon, mutta matkaa on niin paljon, että etenimisvauhti on ykkösprioriteetti, uran sivussa könyäminen ei tule kyseeseen.

Maisema sentään lohduttaa kulkijan synkkää mieltä.

Jalkojen nostaminen ylös lounastauolla suo hetkellisen helpotuksen jalkaterän luille, mutta oltuamme taas toista tuntia liikkeellä on vaiva pahentunut entisestään. Poistumme uralta kiertelemään soita tunturien reunoille, välttäen turhia nousuja. Jalat vievät sinne missä kulku on helpompaa. Näin ollen päädymme kiertämään yhden ylimääräisenkin, melko laajan suon. Päivän pummisumma kasvaa kahteen tuntiin. 

Olen saanut tarpeekseni.  Paiskon sauvoja seuraavan tunnin, kiroan huutaen, hermoni ovat riekaleina ja olen raivoissani. Näin latautuneessa tilassa en olekaan ollut aikoihin. Lisäksi henkinen pahoinvointi vain lisää fyysisiä ongelmia, jalkoja särkee yhä enemmän. Vaellus saa jää viimeisekseni. Olemme kulkeneet seitsemän tuntia ja edessä on vielä kymmenen kilometriä vittumitäpaskaa, josta ei selviä alle kolmessa tunnissa. Kello on yksi yöllä.

Pilvet väistävät aurinkoa, joka maalaa maiseman lämpimällä valolla. On laitettava aurinkolasit päähän ja taitettava lippa alas, nähdäkseen eteensä. Hiljenen, ja hellyn hetkeksi valokuvaamaan. Luonto riisuu kulkijan aseista, pelastaa tämän itseltään. Ajatus luovuttamisesta helpottaa myös oloa.  

Päivällisen aika on puoli kolmelta, kahdeksan ja puolen tunnin aktiivisen kulkemisen jälkeen. Lounaasta on kulunut viisi tuntia ja 1400 kilokaloria. Nyt on enemmän hyttysiä kuin kertaakaan tänä vuonna. En kuitenkaan erehdy enää laittamaan hyttyshuppua päähäni, sillä se tuntuu vapauden riistolta.

Loppumatka menee keskittyessä pystyssä pysymiseen, eikä jätä juuri muistikuvia. Muistikortille on kuitenkin tallentunut rinne, jota laskeudumme Kuoppilasjärvelle:



Saavumme järven rantaan autiotuvalla joskus neljän jälkeen aamulla ja painun suoraan nukkumaan, pesemättä hampaita tai hyttysmyrkyn peittämiä kasvojani. Ohut makuualustani on epämukava puisella pedillä.

8.7.

Puoli vuorokautta myöhemmin olemme valmiit jatkamaan matkaa. Utsjoelle pääsee täältä merkattua reittiä pitkin. Uskon että pystymme seuraamaan oranssilla maalilla merkattuja tolppia ainakin täällä puuttomalla alueella, suunnistustaitoni vajavaisuudesta huolimatta,  onhan äitikin apuna. Poikkeamme järven pohjoispäässä 



katsastamassa vanhan kammin, joka alkaa olla käyttökelvottomassa kunnossa. Viereen on tehty uusi tupa, mutta se on lukittu. Kalat tuikkivat tuulensuojaan jäävän lahden pohjukassa, heittoetäisyydellä rannasta. Pienet raudut ja taimenet ottavat pintaperhooni hanakasti, mutten osaa ottaa parinkymmenen sentin mittaisia kaloja ruoaksi, vaikkei raudulla alamittaa olekaan. Tyydymme couscousiin ja linsseihin.

Äidin on ehdittävä aamuviiden aikaan Utsjoen ohittavaan bussiin. Matkan edetessä ajatus pullakahveista ja peseytymisestä lämpimässä vedessä alkaa kutkuttaa siinä määrin, että päätämme pitää reilua vauhtia ehtiäksemme leirintäalueelle ennen respan sulkemista. Valistunut arvaus on, että aikaa on iltakymmeneen saakka. Kun jalkoja särkee, suuntaan ajatukseni sokeriseen voisilmään, tai kaljaan tai pizzaan ja kiihdytän vauhtia.

Reitti kulkee kauniissa maisemissa avotunturissa, ja onkin sellainen jota voi varaukseetta suositella kelle tahansa merkittyjä reittejä kulkevalle. Täällä saa käsityksen siitä, millaista Paistuntureilla on; karua avotunturia ja soita, jotka ovat kuitenkin kierrettävissä. Norja on korkeampine tuntureineen jatkuvasti läsnä, ja vaikkei Tenon vartta kulkevalle maantielle ole linnuntietä enimmilläänkään kuin seitsemäntoista kilometriä niin tunnelma on todella erämainen. Norjan puolelta ajoittain kantautuvaa lentokoneen möly tosin kiusaa välillä. Erämaa-alueella emme kohdanneet ketään. Tänään näemme yhden ihmisen, joka pystyttää telttaansa kuutisen kilometriä ennen maalikyläämme. Camping löytyy ajoissa, saamme vuokrattua mökin yöksi. Menemme baariin pizzalle ja oluelle, seuraamme samalla karaoke-esityksiä, enkä mieti tulevaa.