Kolmas Osuus

9.7.

Aamu venyy. Heti herättyäni käyn maksamassa mökin toiseksi yöksi, jotta pääsen jatkamaan unia. Hereillä ollessa keskityn syömiseen. Kylällä on kaksi ruokakauppaa, joiden valikoima kattaa tarpeeni täysin. Utsjokelaiset mahtuisivat varmaan kaikki kerralla suuremman kaupan tiloihin, eikä heidän ostovoimansa riittäisi pitämään tällaista toimintaa kannattavana. Tenon toiselta saapuvatkin norjalaiset ostamaan elintarvikkeensa täältä, heidän rahoillaan tämä on mahdollista, ja samalla tapaa homma toimii myös muissa Tenon varren kylissä, Karigasniemellä ja Nuorgamissa. 

Ostan kahdet lisäpohjalliset kenkiini toivoen, että jalkakipuni hellittävät niiden avulla, ja lisäksi ruoka-aineita joita ei painonsa tähden viitsisi rinkassa kantaa: uusia perunoita, silliä ja kaljaa. 

Metsähallituksellakin on palveluita täällä. Luontotuvan tytön avustuksella löytyy kartalta Junkersin hylky, jota haluaisin käydä katsomassa. Sen pitäisi sijaita lähellä Adolfin kammia Ylä-Pulmankijärven tuntumassa, jossa olisi tarkoitus tavata pari kaveria, juoda viinaa ja vaihtaa kuulumisia. Vitriineissä Tenon lohesta kertova näyttely nostattaa lohestuskuumetta, mutta en keveine välineineni uskaltaudu suurelle virralle, ja sopivampi vaihtoehto, Utsjoki, on huomisiltaan saakka rauhoitettu kalastukselta, joten lohestus jää väliin. Lähimmät rautulammet olisivat vain muutaman kilometrin päässä tunturissa, mutta päätän säästää jalkojani ja keskityn lepäilyyn. 

Mökissä on yksinäistä. Varsinkin kun kirjoittaa postikortteja. Päivystän keittorakennuksella ja yritän saada jonkinlaista keskustelua käyntiin milloin kenenkin kanssa. Paikalla on enimmäkseen lohestajia, joilla on kiire kalaan. Vuorokauden mittainen rauhoitus Tenolla päättyy pian. Viime päivinä on noussut kohtuullisesti isoa kalaa, tällainen tieto riittää sekoittamaan monen pään siinä määrin, että on parempi ettei kotiväki ole näkemässä.

Antti saapuu keskiyön jälkeen. Tehtäväni on pysytellä hereillä siihen saakka. Seuraan lohensoutua Norjaan vievällä sillalla. Veneet valuvat perä edellä siksakkia myötävirtaan. Norjan puolella muutama piiskaa perhoa rannalta käsin nelimetrisillä vavoillaan. Maisema toimii ja sivusta seuraaminen on stressitöntä, kun kukaan ei saa kalaa.

Menen vielä seuraamaan Utsjoen virtaamista.  

Veden pinnassa kulkeutuu elonsa päättäneitä päivänkorentoja, joita harjukset harventavat taajaan. Paikannan yhteensä parikymmentä pintovaa kalaa muutaman sadan metrin matkalta. Päätän ehdottaa Antilla, että puramme kalastuspaineet alkuunsa jo tässä, sillä pääsemme kalan makuun varmasti, toisin kuin tuntemattomassa erämaassa, johon sen jälkeen siirrymme. Saan huomata, että yhden lepopäivän aikana ehtii hyvin suunnitella tulevat vaellusreissut muutamaksi vuodeksi eteenpäin.

10.7.

Ilta kului kaljan parissa. En saanut tilaamaani pontikkapulloa, mikä oli pettymys. Utsjoella ei ole Alkoa, eikä koko reissulla ole ollut viinaa mukana. Tujaus tuhtia alkoholijuomaa suo edes sen pienen helpotuksen hankalimpana hetkenä, ja on myös oiva tapa juhlistaa ruoaksi kolkattua kalaa. Tämä kesä on tältä osin poikkeuksellinen. Kylällä voi kyllä kaljotella, mutta erämaahan ei viitsi tehotonta juomaa kantaa. Tulevilla erämaatreffeillä pääsee sentään ryyppäämään rehellisellä raivolla. Tapaamme nimittäin miehen, joka ei juomatarjoilun suhteen kitsastele. Näissä olosuhteissa sitä osaa arvostaa. 

Ostamme kalastusluvat Utsjoelle ja teemme ruoka- ja varusteinventaarion. Sitten paistumme auringon alla joen rannassa ja odottelemme rauhoituksen päättymistä. Pintovia harjuksia on riittävästi yhden illan tarpeisiimme, muutama lohikin käy näyttävästi möyrähtämässä. Tarkkaamaton silmä tuntuu löytävän uusia kaloja joesta turhankin tiuhaan ja minuutit käyvät hitaiksi. Syömme, torkumme ja seuraamme haukan saalistussyöksyjä vastarannan takana kohoavan tunturin rinteellä.

Hieman ennen rauhoituksen päättymistä väki löytää paikalle. Alavirran puolella jotkut ottavat varaslähdön ja uittavat vieheitään jo. Me olemme odottaneet niin kauan, että jaksamme viimeisetkin minuutit ja sekuntit siihen päälle. Asetelma on huvittava ja ennenkokematon. Odotan vapa heittovalmiudessa kädessäni kohdassa, josta on helppo tarjota perho hyvänkokoiselle harjukselle, jonka pintakäynnit sijoittuvat muutaman neliömetrin alalle. Kala jää kiinni kolmannella heitolla ja murhaan sen lyhyen väsytyksen jälkeen, sillä se on kooltaan oiva pannulle (40cm). Muutaman minuutin aikana saan vielä kaksi samanlaista, jotka lasken takaisin. 

Seuraavat tuikkijat ovat heittoni ulottumattomissa ja puolen tunnin ajan pyydän tyhjää. Ranta on miehitetty meistä ylä- ja alavirtaan, joten paikan vaihdon kanssa on vähän niin ja näin. Seuraan muiden kalastusta. Antti rantauttaa elämänsä ensimmäisen pintaperhokalan, joka on vielä asiallisen kokoinenkin. Nyt jos koska olisi ryypyn paikka.

Jossain vaiheessa kalastajat alkavat luopua paikoistaan paremman toivossa. Me annamme tilaa muille ja muut meille. Useimmat uittanevat harreille turhan kookkaita vieheitä lohen toivossa, ja heillä kalantulo on nihkeää. Päätän itsekin keskittyä lohen pyyntiin, kun harjusten koko näyttää jäävän neljänkymmenen sentin tuntumaan. Siihen loppuu kalantulo osaltani. Vastarannalta, jota ei ainakaan meidän luvilla saa kalastaa, nostaa joku perholla ensin titin ja pian sen jälkeen vielä jalan, ennen kuin luikkii kavereineen pikaisesti autoon ja kaasuttaa kaukaisuuteen.

Olemme niin poikki ettei kalastus oikein enää luonnistu, joten loogisesti lähdemme kapuamaan tunturiin. Eipä tullut kartasta huomattua, että erämaata halkoo sähkölinja. Kun kuljemme vielä mönkijäuraa, ovat olosuhteet lähes yhtä urbaanit kuin Utsjoen kylällä.

Kolmesataa metriä Tenoa ylempänä vastaamme tulee kylmä sumurintama, joka imaisee meidät sisäänsä. Kertaalleen kylmettyneet sormeni huutavat heti lapasia käteen. Kevyesti laskuhumalaisena, ja todella väsyneenä, taaperruksemme riittävän kauas asutuksesta, jotta teltan viitsii pystyttää, kestää kaksi ja puoli tuntia. Päivällinen, keitettyjä perunoita ja paistettua harjusta, nautitaan kuuden jälkeen aamulla.

11.7.

Iltapäivällä teltan ohi päristelevä mönkijä herättää, mutta unet jatkuvat vielä hyvän matkaa senkin jälkeen. Jatkamme mönkijäuraa kaakkoon, kohti Vaisjokea ja siitä edelleen Ylä-Pulmankijärveä. Tyhjänpuhumisesta ei meinaa tulla loppua. Olemme ensi kertaa reissussa kahden, ja ainakin äänenkäytöllisesti olemme kaupungin alueella. Turha kai sitä on yrittää hillitä, kun ei ole kuitenkaan ketään kuulemassa. Viiden päivän kuluttua olen kuitenkin taas yksin ja hiljaa. 

Váisjonhjuniksella on satojen porojen tokka. Ensimmäiset, jotka Antti tänä kesänä näkee. Näitä jäämme ihmettelemään. Katselen ympärilleni. Kumpareen takaa, oikealta puoleltamme, tulee esiin karhu. Porot ovat vasemmalla puolellamme. Jos karhun ja lähimmän poron välille vetää janan, jäämme tuosta linjasta joidenkin kymmenien metrien päähän. Tarkemmin on vaikea arvioida. Käymme keskustelun:

"Tuol on karhu".
"Ai missä?".
"Tuol oikeella", viittaan kädelläni.
"Aa... nyt mä nään".
"Pitäiskö kopauttaa sauvoja yhteen, jos se pelästyis?".
"Kokeile".

Sydän hakkaa kiivaammin. Kopautan sauvoja kahdesti yhteen, karhu heilauttaa päätään, kääntyy ympäri ja lähtee täyttä vauhtia poispäin, jatkaen näin silmän kantamattomiin. Valokuvat jää ottamatta, allaoleva kuva on melko läheltä tapahtumapaikkaa. Aika erikoista maastoa karhun kohtaamiseen.

Olemme innoissamme ja tyytyväisiä siihen miten suoriuduimme tilanteesta. Karhu oli keskittynyt poroihin ja me lähestyimme sitä tuulen alapuolelta. Tuntuu silti erikoiselta, että törmäsimme karhuun nimenomaan avotunturissa, jossa sillä ei ole minkäänlaista suojaa. Spekuloimme sillä olisimmeko voineet jäädä karhulta huomaamatta, pitämälllä matalampaa profiilia, ja seurata sen metsästämistä. Toisaalta jos karhu olisi saanut poron kaadettua, olisi se kenties meidät huomatessaan käyttäytynyt agressiivisemmin.

Huomaamatta käännymme väärälle uralle, koillista kohti. Toisaalta karhu jatkoi matkaansa kaakkoon, joten siinä mielessä suunnanmuutos on looginen. Näin ollen päädymme Vetsijoen rantaan, muutama kilometri pohjoiseen Vaisjoen kammista jonne pyrimme. Tässä kohtaa Vetsijoesta pääsisi yli, mutta me emme sitä tee koska kuvittelemme ylityksen onnistuvan muualtakin. Rannassa on teltta, eikä tässä kohtaa siksi halua viipyä tarpeellista ruokataukoa pidempään. 

On yö, kun kuljemme Vetsijoen kivikkoista ja pusikkoista rantaa ylävirtaan kohti Vaisjokea. Matkanteko on hidasta hortoilua. Joki on jatkuvaa kivikkoista koskea, ja alamme ihmetellä mistä kohtaa virrasta pääsisi yli. Kartan perusteella sitä on hankala päätellä, eikä mieleeni muistu mitä olen asiasta lukenut, vaikka sen tiesinkin että joki on iso ja ylitys hankala. Pidämme juomataukoa kahden kosken välisen suvannon rannassa. Bongaan muutamassa minuutissa viisi lohen loikkaa. Oi, jospa saisin kalastaa tätä jokea, mutta ei. Jalkaa toisen eteen ja Vaisjoelle, jossa kalastus on sallittua.

Vaisjoki on kuitenkin niin vähävetinen virta, 

että kalastajalta vaaditaan positiivista asenneta. On keskityttävä suurimpien suvantojen ronkkimiseen. Jotwn sellaisia tulisi ensin löytää. On aamuyö, eivätkä kalat pidä itsestään meteliä. Hyönteiselämän suhteen on myös hiljaista. Joen pohja on enimmäkseen tumma, eikä erityisen sovelias kalojen bongailuun. Löydämme muutaman suvannon, johon uskaltaa kohdistaa odotuksia ruokakalan tavoittamisesta. Hiljaista kuitenkin on ja väsymyksen heikentämä tarkkaavaisuus aiheuttaa perhon tarttumista puuhun normaalia tiheämpään, sekä heikentää moisten takaiskujen sietokykyä. Saalis kuitenkin hymyilyttää, saan ensimmäistä kertaa alle kymmenen sentin mittaisen harjuksen. Antin haavima epeli ylittää alamitan, mutta pääsee kuitenkin takaisin veteen, protestistani huolimatta. 

12.7.

Nukumme päiväunet kammissa. Lämpimälle säälle rytmi on oivallinen, kuten paikalle tulistelemaan saapunut ivalolainen lohenpyytäjä vahvistaa. Ei kannata kellonajoista huolehtia. Parempi kantaa rinkkaa silloin, kun aurinko ei liiaksi lämmitä, ja keskittyä loikoiluun sään sen salliessa. Vetsijoen ylittäminen rinkan kanssa ei lähistöllä onnistu, eikä uusi tuttavuutemme osaa sanoa kuinka pitkän kierroksen joudumme siinä onnistuaksemme tekemään. Ollaan jo illan puolella, kun pääsemme liikkeelle.

Jokiranta on hankalakulkuinen ja lämmennyt sää on houkutellut hyttyset seuraamme pysyvästi. Muita leveämmän ja loivemman kosken kohdalla päätämme yrittää joesta yli. Virta on tässäkin kova ja rinkka raskas. Kun kylmä vesi nousee kutittelemaan sukukalleuksia, on vaikea saada jalalle enää tukevaa sijaa, ja touhu alkaa tuntua turhan riskaabelilta emmekä ole edes saavuttaneet keskivirtaa. On palattava takaisin. Vaikka vieroksun mitä tahansa turvallisuuden nimissä tehtyjä rajoitteita, on akuutissa hengenvaarassa tehty ratkaisu elämän jatkamisen puolesta palkitseva. Ilmeisesti haluan elää, tai ainakaan en halua kiusata matkakumppaniani enempää. 

Teutaroimme vielä hetken rantapusikossa, kunnes päätämme ottaa jokeen reilusti etäisyyttä helpomman kulun toivossa. Päätämme yrittää joen ylittämistä kaukana ylävirrassa ja unohtaa muut etenemistavoitteet. Tunturissa on vielä kuuluvuutta, ja saan ilmoitettua tekstiviestillä ettemme pääse osallistumaan Ylä-Pulmankijärven juoputtelusessioihin. Enää ei tarvitse minunkaan miettiä muita kuin itseäni ja mukana kulkevaa kaveria.   

Kun hermot meinaavat kireillä, ja kiirehtemisestäkin on kertynyt edeltävältä viikolta riittävästi kokemusta, on vapauttavaa lyödä hanskat tiskiin tapaamisen osalta, ja ottaa seuraavat päivät loman kannalta, varsinkin kun mukana on kaveri jonka reissu on niin lyhyt, että hän ehtii hädin tuskin tottua rinkan kantamiseen. 

Pääsemme mönkijäuralle ja, koska se kartan mukaan jatkuu vielä joen toisellakin puolella, luotamme siihen, että tästä kohtaa pääsemme yli. Uran sivussa näemme pari polkupyörää laukkuineen kyljellään maassa, mutta niiden kuljettajia emme kohtaa. Kun Vetsijokeen saa hieman etäisyyttä, ovat koivikot poikkeuksetta tunturimittarin tuhoamia.

 

Joen ylitys onnistuu lopulta vaikeuksitta, veden jakauduttua kahteen uomaan. Munat pysyvät kuivina.

Laitamme leirin reilun kilometrin päähän joesta, lammen rantaan. Mietin jatkoa. Millä mielellä ollaan liikenteessä? Periaatteessa pystyisimme saavuttamaan Ylä-Pulmankijärven ajallaan, mutta se tietäisi loppureissun osalta rivakkaa etenemistä. Päädymme jatkamaan kohti Nuorgamia, sillä se on paineettomin vaihtoehto. Aiempien kokemuksien mukaan paineettomuus ja varman päälle pelaaminen palkitsee. Lisäksi luottamukseni 1:100 000 karttaan on hieman heikko. En usko että yllättäviltä hidasteilta voidaan välttyä näin epätarkan tekeleen avulla suunnistaessa.

13.7.

Kivikko jatkuu pitkään samankaltaisena kuin mitä se oli jokirannassa. Kalastan muutaman heiton verran mitätöntä jokea. Kuolleemman oloista vesistöä en ole kohdannut hetkeen. Harvinaisen heikkoa on ollut kalastuksellisesti koko reissu, muutamaa harjusten hurmosta lukuunottamatta. Kolme tuntia kuljettuamme olemme onneksi takaisin avotuntunturissa. Sää on tyyni ja leuto näin yölläkin, ja hyttysiä on ennätyksellinen määrä tälle kesälle. Ruokailemme aivan tunturin huipun tuntumassa, lammen rannassa, jonka hiekassa on suuren koiran tai suden jälkiä. Valitettavasti oma arviontikykyni ei riitä edes valistuneeseen arvaukseen. Kohtaaminen suden kanssa taitaa olla vähän liikaa toivottu.

Antti turvautuu hyttyshuppuun, mutta sen läpi ei voi syödä, eikä se suojaa annosta johon lämmön houkuttelemat hyttyset päätyvät niellyiksi, sillä niiden siivoaminen lautaselta on toivotonta puuhaa. Avotunturissa on kuitenkin raikas tunnelma ja tilaa hengittää, hyttysistä huolimatta, nyt kun kännykän tarkkailusta on voinut luopua. Täällä saa olla omassa rauhassaan, ilman että tarvitsee lukittautua johonkin äänieristettyyn bunkkeriin, tai tuottaa itse meteliä muiden tuottaman metelin peittääkseen. Täällä voisi vielä elää yhteiskunnasta erossa, astua sivuun, jos sellainen tarve tulee. 

Muistan Tuomas Milonoffin esittämän idean: jos hyttysiä varten olisi imuri, hyönteispihvin raaka-aineet saisi kerättyä nopeasti. Eipä tarvitsisi tällaisena päivänä juuri muita proteiininlähteitä, jos verenimijät voisi hyödyntää ravintona. 

Myöhemmin teltan vieressä, maisemaan syventyneenä, unohtuu kaikki muu.

 



Lopulta voimistuva tuuli ja sateella uhkaavat pilvet suostuttelevat makuupussin lämpöön. Telttakangas paukkuu. Minun uniani se ei häiritse, mutta retkikumppania meteli ja epäilys kankaan kestävyydestä valvottaa. Tiedän omasta kokemuksesta, että toisinaan pienikin hiljaisuuden rikkova ääni valvottaa väsynyttä. Unen ja valveillaolon rajan häilyessä, voi rinkassa rapisteleva hiiri kasvaa alitajunnan käsittelyssä karhuksi. Sellaisena hetkenä on parasta pakottautua hereille ja palauttaa todellisuudentaju katsomalla ulos teltasta ja etsimällä äänilähde.

14. - 15.7.

Edessä on pitkä patikka, mutta reipas sade pitää mukavuudenhaluiset teltassa. Käytämme virka-ajan nukkumiseen, illan ja yön kulkemiseen. Loppumatka pohjoiseen kohti Tenoa, on puutonta paljakkaa pitkälti mönkijäuria pitkin, joten matka taittuu vauhdilla. Miehet on ladattu ja kulkeminen maistuu. 

Yöpyminen vaihtuu kalastussessioihin pienellä joella. Aamupäivästä torkutaan taivasalla muutama tunti, sitten kalastus taas jatkuu.

 

Joki on täynnä pientä taimenta. Koko kahden järven välinen pätkä on nopeasti tutkittu, sillä virtaavaa vettä jää näiden väliin vain puolisentoista kilometriä, josta puolet on matalaa koskea. Pätkällä on neljä suvantoa, joissa on riittävästi vettä ruokakalaksi kelpaavan taimenen reviiriin. Parhaiten tapahtumia on aamulla. Suurin osa taimenista on parinkymmenen sentin kieppeillä. Kalat ovat poikkeuksellisen pulleita ja voimakkaita, ravinnosta ei siis ole pulaa. Vieheet eivät taida olla näille kaloille kovin tuttuja, sillä tärpeissä ei ole tietoakaan varovaisuudesta. Tai sitten kalat eivät osaa erottaa perhoa sen jäljittelemästä ravinnosta. Ajatus, jota minun on vaikea hyväksyä, perhossa on kuitenkin aina se kiiltelevä koukku. 

Riemu on palannut kalastukseen. En pidä pikkukalojen koukuttamisesta, mutta olen melko varma että saan mahdollisuuden mittakalan rantauttamiseen. Kalastan loppuliu'ukua, jossa käy jatkuva mäiske vaikka hyönteisten kuoriutuminen on melko verkkaista. Uitan perhoani kovemman virran puolella parin metrin siimalla, kun mittakala iskee. Kala koppaa perhon suuhunsa rauhallisesti yläleuan vedenpinnasta nostaen. Taimen kuitenkin tajuaa tilanteen heti koukun lävistäessä huulen ja nousee saman tien ilmaan, yllättäen pyytäjänsä koollaan. Arviolta ainakin kilon kalan palatessa veteen katkeaa siima.

Hetki on sykähdyttävä. Tällaista kalaa ei tuntemattomilla tunturivesillä kovin usein pääse pitelemään. Omalle kohdalle vastaavia tilanteita on osunut yksi tai kaksi kesässä. Veressäni virtaava adrenaliini peittää alleen pettymyksen tunteen, vaikka olen melko varma että se oli ainoa mahdollisuuteni tällä joella. Alkaa loputon spekulaatio siitä mitä olisin voinut tehdä toisin. Saattaa olla, että perukesiima oli päässyt vaurioitumaan jossain rantapuskassa. Tilanne oli vain sen verran kiimainen, ettei tuollaiseen ehtinyt kiinnittää huomiota. Tästä lähtien olen erityisen tarkka solmujen sitomisessa ja tarkkailen siiman kuntoa tiuhaan.

Olemme joella iltaan saakka. Suurimmat ylös saadut taimenet jäävät kolmenkymmenenviiden sentin paikkeille. Tuollainenkin kala on jo ihan tyydyttävä näiltä vesiltä, vaikka laki määrääkin laskemaan taimenet takaisin veteen. Antti onnistuu saamaan yksinäisen raudun (25cm) joka pääsee pannuun.    

Antin loma on lopuillaan. Aamulla pitäisi olla jo bussin kyydissä. Tarkoitus on telttailla jossain Nuorgamin tuntumassa. Minun on päästävä kauppaan noutamaan ruoat viimeiselle viikolle. Tenon varressa on paljon mökkikyliä, joihin kalamiehet majoittuvat. Haluamme saunaan. On edettävä niin nopeasti kuin mahdollista, jotta pääsemme perille kymmeneen mennessä. Loppumatka tulee näin otettua enemmän liikunnan kannalta. Maisemista ehtii nauttia näinkin, sillä mittakaava on sen verran suuri, että näkymä vaihtuu verkaisesti puolijuoksuakin edetessä. 

Sauna natsaa pienen neuvottelun jälkeen mökkikylässä, jonka nimi jää hämärän peittoon. Saunaa on varsinaisesti varattu vain majoituspalveluiden käyttäjille, mutta kuten niin usein täällä palveluntarjoaja reagoi kysyntään välittömästi ja pääsemme peseytymään. Voisi sitä kutsua vieraanvaraisuudeksikin, ryvettynyttä kulkijaa on helppo ilahduttaa näin.

Saunan jälkeen on edessä vielä kymmenen kilometrin tietaival Nuorgamiin. Tyhjää tietä kulkiessa on tunnelma erikoinen. Olemme sivistyksen piirissä, mutta toisaalta ketään ei näy missään. Tie on autio, eikä sen varren asumuksissa näy liikettä. Ainoastaan Norjan puoleiselta maantieltä kantautuu toisinaan ohi ajavan rekan jyly, joka voimistuu kaikumalla Tenon kummallakin rannalta kohoavien tunturin rinteistä.

Nuorgam on hiljainen reilun kahdensadan asukkaan klä. Kello on yli puolen yön, kun saavumme oletettavasti keskustaan, pääsemme nimittäin kulkemaan kävelytietä. Jotenkin pitäisi kuluttaa seuraavat neljä tuntia, jolloin Antin bussi tulee. Itse haluasin hyödyntää yön nukkumalla, sillä aion jatkaa matkaa heti kun olen saanut asioitua kaupassa. Suomen (ja EU:n) pohjoisin baari on juuri suljettu, ja sen edustalta löytyy avuliasta väkeä. Eräs nainen osoittaa meille ilmaisen telttapaikan omistamansa entisen lomakylän pihasta. Saamme luvan käyttää saunaakin, mutta yksi kerta illalle riittää. Saattamaan lähtee lähes koko baarista ulostautunut väki, joka on iloisella päällä. Pakollinen etelän miesten kiusoitelu suoritetaan kiltisti, ja saamme jäädä teltalle keskenämme. 

Ajatus kotimatkasta käy mielessä nukkumaan mennessä, mutta kun menen puoli viideltä katsomaan että Antti pääsee bussin kyytiin, alan miettiä jo seuraavaa päivää, uusia kalavesiä ja maisemia.     

Alla olevaan karttaan olen punaisella piirtänyt tähän mennessä kulkemani reitin. Alkuperäisen suunnitelman mukaan tässä vaiheessa pitäisi olla ehtinyt jo Sevettijärvelle, Nuorgamin sijaan. Muotkallakin tuli erilainen kaarros kuin oli tarkoitus, tosin matka ei reittimuutoksen takia lyhentynyt. Muilta osin reissu on ylittänyt odotukset, erityisesti maisemien ja elikoiden kohtaamisen puolesta, joten hidastunut vauhti tai pienet vastoinkäymiset eivät harmita.