Kesäkuussa Varangerhalvöyalla

Edellisestä kirjoituksesta on kulunut pitkä aika. On päässyt käymään niin, että kirjoituksista on kehkeytynyt liian laajoja ja raskaita, jotta olisin jaksanut saattaa niitä valmiiksi. Nyt olen päätynyt muuttamaan lähestymistapaa hieman - keskityn keveämpiin kirjoituksiin, joita pyrin julkaisemaan aiempaa tiheämmin.

Asiaan: tänä vuonna olen kokeillut erilaisia varustuksia ja lähestymistapoja vaeltamiseen, jotta oppisin jotain uutta. Tulentekotaitoa kohentaakseni olen pyrkinyt kypsentämään ruoan mahdollisimman usein tulilla, puutavaran laadusta huolimatta. Nyt viitisenkymmentä nuotiota myöhemmin alan olla luottavainen sen suhteen, että saan tulet aikaiseksi, mikäli vain tulitikut ovat mukana. 

Vuoden ensimmäinen kesävaellus sijoittui Varangerhalvöyalle, kansallispuiston länsirajan tuntumaan. Olimme liikkeellä kesäkuun loppupuolella ja käytimme vaelllukseen 11 päivää. Reittimme kulki Skiippagurrasta Båtsfjordiin ja sieltä takaisin Nessebyhyn. Alun pitäen vaellus oli tarkoitus päättää Vadsöön, mutta tunturissa oli vielä niin paljon lunta (ja vettä), että osuus Syltefjorddalenista tunturiylängön yli suoraan etelään tuntui liian vaativalta, varsinkin takareiteni venähdettyä. Jännityksen lisäämiseksi ja matkakulujen matalana pitämiseksi päätin kokeilla suunnistusta hieman puutteellisella kartalla. 

Kartta oli netistä tulostettu A4, jossa 1,6cm kartalla vastasi 5km maastossa, eli mittakaava oli 1:320 000, käyrävälinä 100m. Kartasta näki siten joet, tiet ja tunturialueiden muodot pääpiirteissään. Metsä, jota alueella ei tosin juuri ole, oli merkattu vihreällä. Olen tuhrinut keltaisella reittimme Skiippagurrasta (joka jää reilun kilometrin verran kartan ulkopuolelle) Båtsfjordiin ja violetilla sieltä Nessebyhyn.

  

 Kesä teki tuloaan alkumatkan puronotkossa.

Päättelin, että suunnistus olisi helpointa, mikäli kulkisimme korkeinta tunturiselännettä pitkin, jolloin näkyvyys olisi kelin suosiessa hyvä ainakin kahteen ilmansuuntaan. Samalla kulkumme ohjautuisi tunturialueen muodon ansiosta luontaisesti oikeaan suuntaan (pohjoiseen/ koilliseen), vaikka suunnassa kulku olisi paikoin haparoivaa, mikäli vain pitäisin huolta ettemme lähde vahingossa laskeutumaan. Haasteina olivat syvät jyrkkäpiirteiset laaksot, joita pitkin sulamisvedet kulkeutuvat kohti Jäämerta ja jotka asettuivat useasti kohtisuoraan reittiimme nähden. 

 
Käyrävälistä johtuen (100m) kartassa ei tietenkään laaksoja nähnyt, suurinta kanjonia (kuvassa) lukuun ottamatta, mutta niiden pohjalla virtaavat purot ja joet oli kuitenkin merkattu. Osa näistä kesäkuussa vuolaista virroista voisi hyvinkin olla loppukesästä täysin kuivia uomia. 

Jouduimme siis kulkemaan kanjonien poikki useasti. Mitä ylempänä kuljimme sitä paremmin vältimme kiipeilyn, jota tulikin lopulta aika vähän. Ongelmana oli lumi. Saapuessamme etelän suunnasta, oli vastassa pohjoisrinne, joka oli monesti vielä hyvin paksussa vesisateen sohjouttamassa lumipeitteessä. Lumilipan luonnetta oli lähes mahdotonta arvioida yläpuolelta katsoen, joten paikoin olin kokemattomana lumen koostumuksen tulkitsijana rehellisesti sanottuna pulassa. Yksi puron ylitys lumisiltaa pitkin vaikutti jälkeen päin arvioitunakin riskaabelilta, mutta paikan kiertäminen olisi onnistunut kenties vain uimareissun avulla jossain puolen päivän matkan päässä alavirran suuntaan. Lumen koostumuksen tulkitseminen lisättäköön siis kehitettävien taitojen listalle.

   

Kertaalleen löysimme lumikentän läpi näin helpon kulku-uran.

Kuljimme poroaitaa myöten kivikossa kuusi tuntia yhtä mittaa, kunnes telttapaikka löytyi.

Aiemmin mainitsin, että takareiteni venähti reissussa. Tästä johtuen liftasimme viimeiset 15km Båtsfjordiin (onneksi olimme jo lähellä tietä). Liukastuin Syltefjordelvan mutaisella rantapenkalla ja tunsin ikävän napsahduksen polven takana. Aluksi kuvittelin, että vamma tuli polveen, mutta onneksi ei. Kipulääkityksen ja tukisidoksen avulla vaeltaminen onnistui vuorokauden levon jälkeen, kun vaihdoimme reittisuunnitelmaa ja kuljimme helpommassa maastossa. Yllättävän vähän tällaisia vaivoja on vaelluksilla tullut. Viime vuonna tosin nilkkani venähti Norjan reissun viimeisenä päivänä, mutta tuolloin jatkoin kulkua niin että jalka turtui ja kipu alkoi kunnolla vasta autossa paluumatkan aikana.

Båtsfjordissa vuokrasimme huoneiston yöksi ja saimme varusteet kuivattua (ja liimattua). Kuvat Heini Ernamo.

Paluumatkasta tuli huomattavasti helpompi. Enimmäkseen kuljimme mönkijäuralla, joka tosin loppumatkasta tulvi niin paljon, että viimeisenä päivänä saimme kahlata enemmän kuin viidesti. Purot olivat alempana metsärajan alapuolella kasvaneet niin että välillä kahluupaikan löytäminen uran kohdalta ei ollut enää itsestäänselvää. Lisäksi sää oli lämmennyt sen verran, että hyttysiä oli huimasti. Niinpä kuljimme viimeiset reilu 30km merenrantaan yhdessä päivässä, vaikka olimme varanneet osuuteen kaksi päivää. Vaellus päättyi Nessebyn kirkon aidan kylkeen, jossa nukuimme teltassa. 

Pitkästä aikaa tulin bonganneeksi uuden nisäkäslajin: naalin. Toinenkin harvinaisempi tapaus osui kohdalle, näimme saukon puron varressa, sata metriä puurajan yläpuolella. Kumpikin otus olisi jäänyt huomaamatta ilman tunturikihujen apua. Ilmeisesti nisäkkäitä epäiltiin muna/ poikasvarkauksista, niin kiivaasti kihut niiden kimppuun kävivät. Itsekin saimme kihujen agressiosta osamme, kun viimeisenä päivänä tusinan linnun poppoo syöksähteli meitä kohti useamman kilometrin mukana seuraten. Arvelimme että meitä käytettiin hyväksi poikasten kouluttamisessa vihollisen hätistämiseen.

 

Bergebyelvan kallioseinämää (ylempi kuva) ja yksi sitä asuttaneista piekanoista. Taustalla häämöttää Varanginvuono.

Lepotauko kesken tunturiselänteelle nousun. Hyttyset jäivät kyydistä puurajan yläpuolella.

Puronotko Geatnjajávrilla.

Kämppä Annijoen rannalla.

Syltefjordelvan pohjoispuolen järviä paluumatkan varrelta.

Vaimo ylittää puron putouksen yläpuolelta. Kolmatta päivää vaelluksella ja viimeiset hetket auringossa seuraavaan viikkoon.

Pulppuava lähde on kuvassa paikalleen pysäytettynä kuin veistos.

Järvet antoivat rautua ruoaksi.

Sateinen lounastauko.

Sadekausi on alkanut.

Båtsfjordista kohti Syltefjordia tietä pitkin.

Poromiesten tilataideteos.

Uistin pohjassa. Kannatti hakea. Kuvan otti Heini Ernamo.

Kaksi retkiruokareseptiä

Hyvät ja yksinkertaiset reseptit ovat tarpeen, kun vuorokausia maastossa kertyy paljon. Kesällä mukana ei viitsi kantaa kuin kuivamuonaa. Valmisruoat ovat hintavia ja epämiellyttäviä. Itse en ainakaan kykene siirtymään valmisruokiin siksi aikaa, kun olen poissa kotoa. Niinpä retkikeittiöni perusraaka-aineet koostuvat kuivatuista herneistä ja linsseistä, pähkinöistä, tattarista, hirssistä, nuudeleista ja riisistä. Lisäksi mukana kulkee kuivattuja sieniä ja vihanneksia ja juureksia, mausteita, sekä rusinoita yms kuivahedelmiä joita sekoitan myös puuroon. Näistä aineksista ei kovin monta erilaista annosta saa aikaan. 

Itse pyydetty kala tuo kaivattua vaihtelua ruokavalioon. Kun kalaa joskus tulee paljon, alkaa sillekin miettiä erilaisia valmistustapoja. Tänä kesänä kehittelin yhden reseptin johon miellyimme ystävieni kanssa.

Raaka-aineet:

vesi

punalihaista kalaa

öljyä (seesami)

maapähkinöitä

kookosjauhe 

suola & pippuri

Prosessi:

Keitetään suolattua punalihaista kalaa vähässä vedessä (energiaa säästyy). Keittämällä kalasta saa nopeasti läpikypsää ja tuoreesta kalasta tehtynä maku on erinomainen. Irrotetaan lihat ruodoista, kun kala on kypsynyt.

Paahdetaan maapähkinät seesamiöljyssä. 

Kattila takaisin tulille. Sekoitetaan kookosjauhe kuumenneeseen keitinveteen. Lisätään pähkinät öljyineen kattilaan. Kaadetaan sekaan riittävästi pippuria ja tarvittaessa lisätään suolaa. 

 Nostetaan soosi sivummalle, valmistetaan lisuke, ja annos on valmis:

Toinen vankkumattoman suosiomme saavuttanut ruoka saakoon nimekseen Voimapuuro. Tästä annoksesta en ottanut kuvaa ja ehkä niin on parempi. Maku ja energiapitoisuus ovat kuitenkin tärkeämpiä ominaisuuksia kuin ruoan ulkomuoto. Reseptissä on vielä kehittämisen varaa, mutta tästä versiosta saa hyvän käsityksen siitä millaisia päättömiä innovaatioita saatavilla olevista raaka-aineista voi kehittää. Lopputulos oli joka tapauksessa erinomainen, vaikka ensimmäiset lusikalliset otettiin hyvin epäillen.

Raaka-aineet:

puurohiutaleita
vettä
öljyä (rypsi)
mantelivoi (ei mitään nutellaa, vaan pelkistä pähkinöistä tehtyä "massaa")
kookosjauho
suola
hunaja

Prosessi:

Keitetään mahdollisimman tiukkaa puuroa ja lisätään sekaan kookosjauho ja mantelivoi. Muotoillaan puurosta pullia tai pihvejä ja paistetaan reilussa öljyssä. Mikäli puuro ei ole riittävän tiivistä pysyäkseen muodossa, tehdään siitä kokkelia, tällöin rapeaksi paistetun pinta-alan saa maksimoitua, tämä voi olla eduksi. Lisätään hunajaa päälle. Nautitaan pitkän vaelluspäivän päätteeksi palkitsevassa maisemassa. Energiaa piisaa ja maku on taattu suolaisen ja makean sekoitus. Uni tulee nopeasti tällaisen möykyn jälkeen.

Ensikertalaisen ajatuksia hiihtovaelluksesta

 

 

Jatkuvien helteiden keskellä kaikki viilennyskeinot ovat tarpeen. Syvennyin ensimmäisen hiihtovaellukseni tapahtumiin, jonka tein viime huhtikuussa. Ehkä hikoilu hetkeksi unohtuikin, ainakin kaipuu takaisin hangille alkoi itää mielessä.

Lähtökohdat ensimmäiselle talvivaellukselleni olivat hieman heikot. Etelässä ei ollut riittävästi lunta harjoitteluun, joten ensikosketus ahkion hinaamiseen kömpelöt lankut jalassa saatiin vasta perillä Inarissa. Eipä ole aiemmin kotimaan matkakohde, vieläpä entuudestaan tuttu, tuntunut yhtä eksoottiselta. Helsingissä talvi tuntui jääneen kokonaan väliin ja henkisesti olimme jo valmiit kesän tuloon. Vasta Rovaniemen korkeudella alkoi tien varrella näkyä yhtenäinen lumipeite. Perillä talven ote oli aurinkoisesta säästä huolimatta tukeva, onneksemme.

Olimme matkassa kahden, äitini kanssa (kukaan muu ei suostutteluistani huolimatta halunnut mukaan).Teltaksi valikoitui vanha Haltin leirintäaluekäyttöön suunniteltu kupoliteltta. En olisi missään nimessä lähtenyt tällä teltalla kesävaellukselle, mutta oletettavasti vesisateet eivät kiusaisi nyt samassa määrin. Toinen vaihtoehto oli paremmin olosuhteisiin soveltuva teknisempi teltta, jonka pystyttäminen tuntui yhden harjoituksen perusteella kuitenkin liian hankalalta.

Reitin suunnittelin Paistunturin erämaa-alueen kaakkoisosaan, Kevon luonnonpuiston reunamille. Kulkisimme vain loivapiirteisillä alueilla ja korkeintaan viidentoista kilometrin päässä tiestä, linnuntietä mitaten. Lähtökohtaisesti olimme valmiit palaamaan autolle hetkenä minä hyvänsä. Sen verran varauksella suhtauduimme reissuun.

Eniten etukäteen mietitytti kylmyys. Olin melko varma että ennemmin tai myöhemmin kamppailisimme jatkuvasti palelemista vastaan. Vielä ensimmäisen illan pimetessä, pakkasen kiristyessä, epäilin suuresti harrastuksen järkevyyttä. Makuupussissa ei kuitenkaan tullut missään vaiheessa kylmä, vaan yö nukuttiin yllättävän sikeästi. Kun toisen päivän aikana oikea hiihtotekniikkakin alkoi löytyä, eli turhasta riuhtomisesta ja epätoivoisesta yrityksestä liu'uttaa suksea, siirryttiin lähinnä kävelyä muistuttavaan etenemistapaan, olivat epäilykset karisseet innostuksen tieltä.

Niin kuin etukäteen olin kokeneempien kirjoituksista lukenutkin, avainasemassa palelemisen välttämisessä oli hikoilun välttäminen. Mielestäni tätä ei voi painottaa liikaa. Hiihtäessä vaatetus sai siis olla kevyt ja tahti rauhallinen. Kun iltapuuhissa alkoi väsymyksen ja leirissä paikoillaan oleilun takia vilu ilmoitella saapumisestaan, oli paras ratkaisu kehon lämmittämiseksi hiihtää lyhyt lenkki. Näin oli syytä lämmittää itsensä joka tapauksessa ennen makuupussiin sujahtamista. Varpaita lämmittämään laitettiin jalkopäähän vielä kuumalla vedellä täytetty pullo, siinä vesi säilyi sulana aamupuuroa ja -kahvia varten.

Riittävä lepo, ruokailu ja juominen olivat avainasemassa. Sen kerran kun oikeasti kärsimme kylmyydestä, oli alla liian pitkä hiihtopäivä pelkkien pähkinöiden ja suklaan voimalla. Väsyneenä kokkaillessa ei tuntunut mikään vaatemäärä riittävän. Kun vatsa oli taas täynnä, tilanne korjautui. Näin ollen voi sanoa, että niissä olosuhteissa joissa vaelsimme, riitti kylmettymisen välttämiseen seuraava ohjenuora: vältä hikoilua, älä rasita itseäsi liikaa, syö ja juo riittävästi.

Telttaa säilytimme väljänä rullana ahkion päällä, niin että kaaret olivat valmiiksi pujotettuina ja vain keskeltä taitettuna. Näin pystyttäminen oli nopeaa ja helppoa myös hanskat kädessä. Kaikki päivän aikana tarvittavat varusteet kulkivat toisessa ahkiossa, joten mitään lisävaivaa tästä ei syntynyt.

Ahkion suuri etu rinkkaan verrattuna on vetoisuuden ohella se, että rasitus loppuu sillä hetkellä kun pysähdyt, ellet ole jyrkässä rinteessä. Näin ollen pieniä lepohetkiä siunaantuu jatkuvasti, esimerkiksi valokuvatessa tai maisemia ihastellessa. Pelkkä lantiovyö ei myöskään hiosta rinkan tapaan selkää, ja ylämäkiä lukuun ottamatta taakka kulkee huomattavasti kevyemmin mukana.
 

Käyttöveden sulattaminen lumesta on talvivaeltajan arkea.

 

Reittimme kulki enimmäkseen loivapiirteisessä maastossa, avoimella jängällä, järvien jäillä ja harvassa tunturikoivikossa. Eräässä jyrkässä rinteessä matka eteni kuitenkin pahimmillaan vain yhden korkeuserometrin minuutissa, eikä hikoiluakaan voinut välttää, kun tamppasimme sukset poikittain tiukasti rinteeseen nojaten, tunnin verran yhteen menoon. Tällaisessa paikassa rinkan kanssa olisi varmasti päässyt helpommalla, nousukarvoista olisi varmaan ollut suuri apu.
 

Mäkien laskeminen oli toinen haaste. Kun kiiltävä hanki vaihtui kesken rinteen upottavaan puuterilumeen, joutui ahkion kanssa ongelmiin, vaikka mäki olisi ollut suorastaan mitätön. Ainakin kaltaiseni huoleton aloittelija. Opin varomaan pieniäkin laskuja, vasta kaaduttuani kahdesti ahkion kanssa. Toisella kertaa vauhtia oli hieman enemmän ja lasikuituiset aisat katkesivat. Onneksi minun käynyt kuinkaan. Vara-aisat löytyivät vuokra-ahkion peitteen liepeistä ja puolen tunnin päästä matka jo jatkui nöyremmällä asenteella.

 

　

 

Draaman kannalta otollisesti seuraava haaste oli edessä jo muutaman minuutin hiihdon jälkeen. Pieni joki, joka meidän tuli ylittää, olikin sula. Leveyttä virralla ei ollut monta metriä ja syvyyttäkin niin vähän, että saappain kahlattava paikka olisi varmaankin löytynyt. Penkat olivat kuitenkin korkeat ja metrisen hangen peitossa, joten haasteensa jalkamiehelläkin olisi ollut. Äidilläni ei kuitenkaan ollut saappaita, joten kahluu ei ollut mahdollinen.

Hiihdeltyämme puoli tuntia joen vartta, löysimme kaksi lumen ja jään muodostamaa siltaa. Valitsimme tukevamman näköisen kaistaleen, jolla oli leveyttä viitisen metriä. Jään ja veden pinnan välissä oli metri ilmaa. Turvaköysi matkassani kävin tunnustelemassa sillan tukevuutta, se ei notkunut tai natissut, joten yli mentiin.

Seuraavana, eli viimeisenä yönä, saimme vielä kokea myrskytuulen. Illalla tuuli oli jo voimakas ja etsimme teltalle suojaisan paikan pienen kumpareen syrjästä suolammelta. Kettu tutkaili pitkään leiripuuhiamme vastarannalta. Narut kiinnitettiin huolellisesti ja lumesta kasattiin suojavallit teltan ympärille.

Pitkään emme ehtineet nukkua, kun teltta alkoi tempoilla tuulessa siinä määrin, että oli tehtävä varasuunnitelma. Tuuli oli kääntynyt, eikä kumpare antanut enää suojaa. Puhuri oli voimakkuudeltaan jotain aivan muuta kuin mihin lasikuitukaarinen kupolitelttamme oli suunniteltu. Vaikutti siltä että vain meidän painomme esti telttaa lentämästä taivaan tuuliin. Tuimme kaaria käsin, ja istuessa kangas painui tiukasti selkää ja niskaa vasten.

Olin katsonut illalla, että ylemmäs kumpareen kylkeen oli kertynyt paksummin lunta. Sinne kaivaisimme kuopan, mikäli tilanne sitä vaatisi. Menin ottamaan tuntumaa olosuhteisiin yön pimeyteen. Jäähileet täyttivät otsalampun valokeilan. Tuuli söi kasaamiamme lumivalleja, eikä niiden vankistamisesta näyttänyt olevan sanottavaa apua. Lumikiteet tunkeutuivat telttakankaiden väliin. Tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha kuin miltä sisällä teltassa tuntui. Mitään ei ollut hajonnut, vain pari narua oli päässyt löystymään. Päätimme seurata tilannetta ja levätä sen minkä pystyisimme.

Unet jäivät vähiin, mutta aamulla lumisade oli ohi, ja tuulikin hieman tyyntynyt. Auringon paistaessa hiihdimme suojaisampaan paikkaan aamiaiselle. Lopun päivää liu’uimme hopeisena kiiltelevää jänkää enimmäkseen myötätuuleen. Paikoin riitti, että seisoi selkä suorana ja levitti kätensä. Oksan pätkät ja kävyt matkasivat rinnallamme hangen pintaa. Tuuli vei ja vaeltajaa nauratti, vaikka matkan päättymisen haikeus kumpusi tuttuun tapaansa jostain.

 

Lopulta olimme matkassa suunnitellusti kuusi yötä. Lämpötila vaihteli +1 ja -15 asteen välillä. Yöllä mittaria ei seurattu. Telttaa emme lämmittäneet, se ei tuntunut tarpeelliselta, sillä kävimme siellä vain nukkumassa. Sisälämpötila oli reilut viisi astetta korkeampi kuin ulkona.

Olosuhteiden kanssa meillä kävi kieltämättä tuuri. Yksi päivä oli kokonaan harmaa ja yhtenä ei satanut ollenkaan. Useimpina päivinä auringonpaiste ja kevyt lumisade vuorottelivat. Enimmäkseen hanki kantoi, eikä lumi kertynyt suksen pohjaan kertaakaan. Vaellus oli niin antoisa, että lupaan lähteä jatkossa matkaan kehnommassakin kelissä. Ensi kerralla otan myös nousukarvat mukaan.

　

Hyviä varusteita? Osa 2/2

Tällä kertaa esittelen muutaman varusteen johon olen ollut tyytyväinen. Niiden hankkimisen syyt ovat moninaiset. Onneksi joskus käy tuuri ja kohdalle osuu toimiva tuote.

Rinkka

 

Tässä Lundhagsin rinkka, jonka hankin alennusmyynnistä vuonna 2002, melko edulliseen 130 € hintaan. Olin nähnyt merkkiä tuolloin vain Ruotsissa ja olihan se siten mielenkiintoinen, vähän niin kuin Norröna tai Klättermusen myöhemmin. Aiemmin omistin Savotan, joka ei kuitenkaan sopinut hartioilleni. Hätäinen ostopäätös, kun sekin oli reilussa alennuksessa. Lundhags on ollut käytössäni 14 varsinaisella vaelluksella, kymmenillä retkillä ja kaverillani kahdella epämääräisellä Aasian matkalla.

 

 

Rinkkaan on tullut kaksi vauriota. Oksa on viiltänyt reiän sadesuojaan, lisäksi viime vaelluksella lantiovyön lukko alkoi haljeta. Lukko piti siitä huolimatta loppuun asti. Uuden hinnaksi tuli 1,5 €. Rinkka on monella vaelluksella ollut aivan täyteen ahdettu. Raskaan kantamuksen natina on joskus epäilyttänyt, mutta saumat eivät kuitenkaan ole ratkeilleet. Sen sijaan suurimilla kuormilla luinen lantioni on kovilla, toppaukset ovat jykevät, mutta eivät aivan pehmeimmät.

Aiemmin harkitsin isomman rinkan hankkimista. Yleensä esteenä on ollut vetoisampien rinkkojen liian pitkä lantiovyö (toppaukset estävät riittävän kiristämisen). Ne on suunniteltu raavaammille miehille. Ehkäpä kapeavyötäröisen ei olekaan tarkoitus kantaa tätä suurempaa rinkkaa. Olen siis tyytynyt tähän >70 litraiseen ja pyrkinyt vähentämään mukana kulkevan tavaran määrää.

Rinkka itsessään on melko raskaista materiaaleista valmistettu. Olkaviilekkeiden osalta tämä onkin hyvä. Paksut kankaat kestävät erityisesti hankausta hyvin, mutta muutamat ratkaisut tuovat mielestäni vain turhaa lisäpainoa, kuten alla näkyvä pulloteline, joka sinällään täyttää tehtävänsä, sekä raskaasta nauhasta tehty jonkinlainen kiinnitysjärjestelmä, jolle en ole löytänyt juurikaan käyttöä.

 

Skaalaus saa punaisen kankaan näyttämään erikoiselta. Se on kuitenkin aivan normaalia corduraa, samaa kuin pullotelineessä.

 

Useimmissa rinkoissa on enemmän kuin tarpeeksi taskuja ja kiinnityspisteitä. Ultralight välineissä on yksinkertaisempia ratkaisuja, mutta ne taas on suunniteltu keveämmille taakoille. Yleisesti ottaen rinkat eivät liene niitä varusteita, joiden kestävyyden suhteen ilmenee ensimmäisenä ongelmia.

 

 

Rukkaset

 

 

Maksoin ensimmäisistä Hestran rukkasistani (malli Expedition) 1,5 € lahtelaisella kirpputorilla. Oli kevät 2008, ja ulkonäöstä päätellen rukkasilla oli jo tuolloin ikää ainakin 10 vuotta. Kulumista huolimatta nahkassa ei ollut reikiä, vaikka huolto näytti nahkan rapeudesta päätellen jääneen tällä vuosituhannella vähälle. Enpä huoltanut hanskoja itsekään, kun oletin niiden pettävän milloin tahansa. Käyttöä tuli satunnaisesti erilaisissa talviharrastuksissa. Terävä lumilaudan kantti viiltsi kuivunutta nahkaa tehokkaasti, mutta repeämiä kintaisiin alkoi muodostua vasta viime syksyn (2013) vaelluksella, kun käytin niitä viikon verran UK-puistossa.

Hestrat olivat kuitenkin vakuuttaneet siinä määrin, että sijoitin lähes satakertaisen summan "uusiin vastaaviin". Vanhaan (Expedition -malli) verratuna tähän (Army Leather -malli) kintaaseen on tullut melko paljon muutoksia; keinokuidut ovat kehittyneet ennen muuta miellyttävämmän tuntuisiksi. Vanhassa rukkasessa on eristettä kiinteästi ulkohanskassa, irtovuorin lisäksi. Uudessa on pelkkä kuori ja irtovuori, joten kuivuminen on täten nopempaa. Uudessa rukkasessa on myös ranteen ympärille vedettävä leveä kuminauha, joka varmistaa etteivät rukkaset karkaa minnekään sillä aikaa, kun työskentelyyn tarvitaan sorminäppäryyttä.

Kestävyyden suhteen epäilyksen alla on kangasosan vedenpitävä pinnoite, joka on sellainen nahkean tuntuinen kuin vanhoissa kalvovaatteissa. Nuo ammoiset kalvot ainakin kuluivat melko nopeasti hiertyessään. Vanhassa mallissa pinnoite on liukas, kuin telttakankaassa. Kalvo ei ole lainkaan tarpeellinen lähinnä koville pakkasille soveltuvassa kintaassa. On varmasti ihmisiä, jotka jättävät hanskat sen tähden hankkimatta, kalvo kun väistämättä heikentää hengittävyyttä. En ole kuitenkaan kokenut sitä haitaksi.

Huomattava on myös, että vanhat rukkaset olivat kokoa 8, mikä vastaa uudessa mallissa suunnilleen kokoa 10. Myyjä epäili Hestran siirtyneen unisex-mitoitukseen. Otin kuitenkin vielä kokoa suuremmat (11) hanskat, että sormikaskin mahtuisi alle. Yhden talven perusteella olen luottavainen, tosin lumilaudan kantamiseen en niitä uhraisi. Myös kairan teräsuojusta irrottaessa pitää olla varovainen

 

 

Sauvat

 

 

 

Kuvassa on olen poikkeuksellisesti kiinnittänyt sandaalit aiemmin turhiksi mainitsemiini valkoisiin remmeihin. Ratkaisu jäi kuitenkin lyhytikäiseksi, sillä sandaalit pysyvät tukevammin kiinni makuualustaa vasten. Mukana on tällä kertaa turhaa painoa haavin (vieläpä raskaan sellaisen) muodossa. Perhovavatkin voisi kuljettaa ilman putkia, ideatasolla kevyemmät ratkaisut ovat jo pitkällä, toteutus vain puuttuu.

 

Vaellussauvoina olen käyttänyt sauvakävelyyn tarkoitettuja hiilikuidusta valmistettuja One Wayn sauvoja. Niiden pituutta ei voi säätää, eikä niissä ole vaimennusta kuten joissain vaellussauvoissa. Ne ovat erittäin kevyet ja yllätyksekseni myös kestävät. Alkujaan hiilikuitusauvat katkeilivat helposti, materiaalia on kuitenkin opittu työstämään ja omilla sauvoillani uskaltaa melko huoletta nojailla kiviin voimakkaassakin virrassa.

Ostin sauvat 70 % alennuksesta ja hintaa tuli alle 30 € (vuonna 2010) joka ei todellakaan tunnu kohtuuttomalta. Kävelysauvoja myydään usein reilulla alennuksella kesäkauden päätteeksi. En ole kaivannut sauvojen pituuden säätöä. Kun valitsee oikean mittaiset sauvat, ne toimivat kaikissa tilanteissa, joissa sauvoista apua on. Vaelluskäyttöön kaupiteltavat sauvat tuntuvat näiden jälkeen kuin käsipainoja heiluttelisi. Tästä kai käynnistyi kiinnostukseni yleensäkin keveämpiä varusteita kohtaan.

Yhteenveto

 

 

Lehtiä ja foorumeita lukiessa voi saada retkeilyharrastuksesta turhan varustekeskeisen kuvan. Tosiasiassa kohtalaisen alkeellisillakin välineillä suoriutuu aivan mainiosti vaelluksesta, vaikkapa kesäisessä Lapissa. Perinteisten varusteiden ominaisuudet eivät katoa minnekään, vaikka markkinoille tuleekin jatkuvasti kehittyneempiä ratkaisuja. Sadeviitta suojaa yhä sateelta. Kumisaappaat ovat yhä paras vaihtoehto jonkun jalkaan, ja niille voi löytyä enemmän käyttöä arjessa kuin järeälle vaelluskengälle. Kieltämättä mukavuus kasvaa parempien varusteiden myötä. Tärkeämpää on kuitenkin hallita suunnistus- ja ensiaputaidot, ja suhtautua olosuhteisiin nöyrästi.

 

 

Rinkan sadesuoja kestää mainosti käyttöä liukurina, sen sijaan oksa on viiltänyt siihen reiän.

Hyviä varusteita? Osa 1/2

Aivan hiljan hehkutin vaimolle uusia kenkiäni. Ehkä hain oikeutusta kiireessä tehdylle ostopäätökselle, tai vauhditusta ison rahasumman käyttämisestä seuranneen onton olon unohtumiseen. Olin pyöritellyt mielessäni kyseisten kenkien hankkimista jo toista vuotta, silti uutuudenviehätys lienee paras sana kuvaamaan ostopäätökseni syitä. Nyt, reilu neljä viikkoa myöhemmin, voin jo todeta etteivät hankkimani kengät sovi siihen käyttöön mihin ne hankin. Toivoakseni johonkin kuitenkin.

Mielestäni tämä kertoo oleellisen siitä kuinka hankalaa oikean varusteen valinta on. Netissä arvioita lukiessa vietettyjen tuntien aikana kehitellyt järkisyyt unohtuvat kaupassa. Joskus käy niinkin että runsaudenpulaan turhautuneena tulee ostettua vain jotain. Pääasia että kaupasta pääsee ulos varustekysymyksen "ratkaisseena". Toistelen mielessäni "tehty päätös on aina hyvä päätös, koska sen jälkeen voi siirtyä eteenpäin", tässä yhteydessä se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "arpa on heitetty, turha enää katua".Vaihto- ja palautusoikeus voi pelastaa sellaisen joka osaa myöntää virheensä ajoissa. Minä en ole niin nopea.

Virheestä yrittää ottaa opikseen ja ensi kerralla pyrkii muodostamaan selkeämmän kuvan siitä, mitä ominaisuuksia varusteeltaan haluaa. Valitettavasti kokemattoman on melko mahdotonta edes tietää mitä varusteelta vaatii. Epävarmuuden vallitessa olisikin parempi tutustua varusteisiin lainaamalla tai vuokraamalla niitä.

Vaatteelle ja jalkineelle ensisijaista on oikea mitoitus. Oikea mitoituskaan ei aina ole niin yksinkertaista, että kerralla sovittamalla löytyy oikea varuste. Esimerkiksi ostaessani talvikumisaappaita kokosuositus vaihteli myyjästä riippuen kahdella numerolla. Onneksi uskalsin valita tilavimman vaihtoehdon. Varpaani palelevat herkästi eikä jalka saa joutua puristuksiin kolmenkaan sukan kanssa. Yllätyin hieman ettei saapas ollut hiihtäessäkään liian väljä.

Erityisesti uloimman vaatekerroksen kohdalla sopivien varusteiden löytäminen tuottaa ongelmia. Timmien leikkausten ollessa muodissa, näkee ihmisillä välillä omaan silmääni aivan liian kireitä kuoritakkeja. Mitä ahtaampi takki sitä vähemmän alle mahtuu, ja sitä kapeampi on vaatteen käyttöalue. Varminta on hankkia vaate, jossa on hieman "kasvuvaraa". Väljyys lisää vaatteiden monikäyttöisyyttä, koska tällöin väliin mahtuu enemmän eristäviä kerroksia. Itse yritän pärjäillä samalla uloimmalla kerroksella ympäri vuoden. 

Tilavat taskut jäävät hyödyttömäksi jos niihin ei tiukan istuvuuden takia mahdu tavaraa. Toisinaan taskut eivät toimi rinkan kanssa, kun niihin tungettujen tavaroiden pitäisi sijoittua lantiovyön ja rintaremmin väliin.

Teknisen, kevyen ja väljän kuoritakin löytäminen onkin eräs hankalammista tehtävistä. Suurin osa on lähes identtisiä ja noudattaa seuraavaa kaavaa: mikäli haluaa vaatteeseen väljyyttä, saa samalla joko liian pitkät hihat, tai raskaan kankaan ja huonosti suojaavan hupun. Omalle vartalomallille ei välttämättä löydy sopivaa takkia, joka täyttää muut vaatimukset.

Mielestäni kuoritakin ei vaelluskäytössä tarvitse istua täydellisesti. Tärkeämpää on materiaalien laatu ja miellyttävyys. Osa takeista kahisee liikaa makuuni ja kankaat ovat epämiellyttävän jäykkiä. Täydellisesti suojaavaa huppua kaipaa vain talvella ankarimmissa oloissa. Tärkeää on sekin ettei takin kaulus hankaa leukaa.

Kenkien kanssa on vielä vaikeampaa. Sovittaessa mukavalta tuntuva kenkä voi maastossa osoittautua aivan liian löysäksi, raskaan rinkan kanssa pitkien matkojen kulkemiseen. Mitä pidempiä retkiä harrastaa, sitä enemmän saa olla tilaa jalan turpoamiselle. Kaupassa voi olla myös vaikea arvioida kuinka kireällä nauhoja vaelluksella pitää ja tämänkin takia kengästä voi jäädä vääränlainen kuva. On kenkiä joiden toimivuudesta ei voi sanoa mitään ennen kuin takana on 200 kilometriä. Tietysti tällainen kenkä tuntuu kaupassa kolholta. Pitkäaikaiseksi ratkaisuksi se saattaa kuitenkin olla paras mahdollinen.

Oma valintani on Lundhagsin kalvoton kenkä, jonka kumiset osat saa tarvittaesssa vaihdatettua mikäli ne joskus kuluvat loppuun. Paljon vaeltavalla kengänpohja voi olla jalkineen nopeimmin kuluva osa. Omaan jalkaan hiljalleen muotoutunut nahkavarsi sen sijaan voi olla lähes elinikäinen.

Ehdin ajaa kenkiäni sisään vain parikymmentä kilometriä ennen kuukauden mittaista vaellusta. Ensimmäiset parisataa kilometriä olivatkin sitten melko tuskaisia. Teippasin jalkapöytääni haavalappuja pehmikkeeksi. Siitä ei ollut sanottavaa hyötyä. Tuntui kuin olisin kävellyt murtunein jalkapöydin, ja koko reissu meinasi jäädä kesken. Jossain kohtaa kipu hellitti ja sen jälkeen olen ollut tyytyväinen kenkiini. Nyt kengillä on takana vajaa tuhat kilometriä Lapissa vaeltamista ja joitakin satoja etelässä. Huomioitavaa on, ettei vaimolla ollut vastaavia ongelmia kenkien sisäänajon kanssa.

"Nauhalenkit" kääntyvät 360 astetta. Niiden alle pesiytyvä irtoaines on helppo poistaa ja kenkärasvan saa levitettyä joka paikkaan. Säännöllinen huolto on tarpeen nahkakengän kanssa. Osaksi huoltoa voidaan lukea kenkien säännöllinen käyttö. Vähintään kerran kuussa niillä olisi syytä kävellä, näin kengät pysyvät sopivina jatkossakin. Joissain kengissä välipohjan materiaali voi murentua, mikäli kenkä on käyttämättömänä pitkään.

Varusteita hankittaessa kestävyyden arviointi onkin kaikkein hankalinta. Muiden käyttäjien kokemuksia voi toki lukea netistä, mutta oikeastaan vain pitkään samassa tehtaassa, samoista raaka-aineista, samoilla menetelmillä valmistettujen tuotteiden arvioihin voi luottaa. Viimeistelyn laatua voi arvioida jonkun verran ompeleita tutkailemalla, mutta entäpä esimerkiksi liimausten laatu?

Kestävät varusteet ovat huolettomampia. Ei tarvitse miettiä uskaltaako tuon pajukon läpi nyt rymytä, kun äärikevyet kuorihousut saattavat siten revetä. Keveimpien kuorihousujen kestävyyden suhteen olen joutunut pettymään. Kalvovaatteiden kangas ei pidä kivillä istuskelusta ja lahje voi todellakin revetä tartuttuaan vahvaan varpuun. 

Näinpä olen päätynyt vähemmän teknisiin ratkaisuihin vaellushousujen suhteen ja käyttänyt sadehousuina pieneen tilaan pakkautuvia, edullisia ja nopeasti kuluvia ratkaisuja. Sadehousuille ei kuitenkaan tule niin paljon käyttöä, että olisin kokenut niiden heikon hengittävyyden ongelmaksi.

Osassa kaksi esittelen vielä muutaman tuotteen, joihin olen ollut tyytyväinen.