Friday, September 14, 2012

Toinen osuus


1.7.

Muotkan Ruoktun Hans istuu seuranani tunnin verran, kahvia ja mokkapaloja niellessäni. Hän kertoo otollisimmat reitit Paistuntureilla, jonka ansiosta päädyn sisällyttämään Kevon luonnonpuiston nähtävyyksillä  vierailun ohjelmaan, vaikka näin heinäkuussa siellä on oletettavasti paljon muitakin kulkijoita. Kevon kanjoni on poikkeuksellinen paikka, joka on jokaiselle erämaita kulkevalle "pakollinen" kohde jossain vaiheessa. Ehdimme joka tapauksessa viettää suurimman osan ajasta erämaan puolella, joten tuntuu ihan asialliselta käydä tarkastamassa vihdoin Kevo, kun nyt vieressä pyöritään muutenkin. 

Hansilla riittää tarinoita erämaista ja luonnonpuistosta. Hän kertoo miten metsähallituksen suunnitelmissa oli aikanaan tuhota luvattomat kammit ja kämpät. Niiden säilyttämisestä päästiin kuitenkin yhteisymmärrykseen, ja hyvä niin, tarjoavathan ne suojaa tarvittaessa myös meille turisteille. Polku Guivilta erämaa-alueen rajalle on syntynyt aikanaan myönnytyksenä kulkijoille. Alun pitäen luonnonpuistosta ei päässyt luvallisesti siirtymään erämaan puolelle, mutta Guivin, alueen korkeimman tunturin huipulta kuljettiin sinne joka tapauksessa, sillä matkaa alueen rajalle on sieltä vain muutama kilometri. Joitakin vuosia luvatonta kulkemista seurattuaan, päätyi metsähallitus perustamaan virallisen reitin. Reilun tunnin kuuntelen tarinointia, mässytän mokkapaloja ja nielen kahvia.

Äitini kurvaa autolla pihaan, joten on aika jatkaa matkaa. Auto jätetään parkkiin Kaamasen Kievarin pihaan, josta on bussiyhteys sekä osuuden lähtö- että päätepisteisiin. Syön bussia odotellessa lisää leivoksia ja juon kahvia, hengitän perinteisen lohikeiton siinä sivussa. Tuttu kuski kiidättää meidät bussillaan Sulaojalle. Neljä muutakin vaeltajaa poistuu kyydistä, kaikki ovat matkalla Kevolle. Viimeiset rinkan ja vaatetuksen säätämiset sujuvat hermostuneissa tunnelmissa. Kaikilla on kiire. 

Kuljemme Kevon peräseinälle vievää polkua. Aurinko paistaa ja maasto muistuttaa paikoin savannia; koivu ja kataja kasvavat harvassa hiekkaisesta maasta, korkeuserot ovat vähäisiä, mutta harjut ovat jyrkkiä kiivettäviä. Vajaa kymmenen kilometriä riittää tälle illalle. Teltan pystytämme jyrkkärinteiselle niemelle, Luomusjärvien välisen harjun itäpuolelle. Ruokailusta suoriudutaan rivakasti ja telttaan ehditään ennen sadetta. Olen vaihteeksi päätynyt valvomaan pitkän matkaa yli vuorokauden, ja väsymyksen aikaansaaman levottomuuden purkaminen vaatii aikansa ennen kuin uni tulee.


Näkymä leiristä:



2.7.

Ensimmäinen kokonainen päivä maastossa äidin kanssa kuluu sopeutuessa. Eilinen on enää epämääräinen lajitelma poukkoilevia tuntemuksia. Hansin puheet inspiroivat miettimään erämaiden historiaa, saamelaisten ja suomalaisten välisiä vääntöjä niiden käyttöoikeuksista. Aiheeseen on tutustuttava tarkemmin. Muistan eiliseltä vain yksittäisiä lauseita, asiaa oli liian paljon kerralla sisäistettäväksi. Tietämättömyyteni on laaja, mutta ainakin sain hieman paremman kosketuksen aiheeseen saadessani tarinan kertojalle kasvot.

Äidin kulku on omaa luontaista vauhtiani hitaampaa. Välillä passailen, välillä menen omaa vauhtiani ja käytän etumatkani kameran kanssa sähläämiseen. Alkumatkasta kastumme, mutta lounastauon pidämme kodassa, joka lämpenee nopeasti niin kuumaksi että jokainen vaate on liikaa, ja päälivaatteet kuivuvat tehokkaasti narulla. Pohdiskeluni kulttuurien yhteentörmäyksistä saavat lisäpotkua vieraskirjan sivuilta. Nimimerkki Sami Patrol on harjoittanut kansalaistottelemattomuutta, ja liikkunut alueella aikaan (30.4.) jolloin se ei ole sallittua.




Törmäämme päivän aikana, yllätyksekseni, vain kahteen kulkijaan. Kodassa pyrkii kuitenkin käyttäytymään siivosti, siltä varalta että joku paukkaa paikalle. Liikkeessä on helpompi hengittää, eritoten puurajan ylle noustuamme, kun näkyvyys on riittävä. Valitettavasti reitti ei nouse yhdenkään tunturin laelle tässä vaiheessa, vaan laakson reunaa noudattaen. Polkua on kuljettu paljon, kiviä kaivautuu vuosi vuodelta enemmän esiin, ja ura levenee ihmisten etsiytyessä vaistomaisesti helpommalle alustalle, kengänjälki kerrallaan. Yllättävän vähän ura kuitenkin on levinnyt. Haaveilen erämaan kahleettomuudesta. 



Näkymä Kevon peräseinältä, josta varsinainen kanjoni alkaa, on vaikuttava:



Kenties se, ettei alkumatkasta ole ollut tarjolla kovin jylhiä maisemia tehostaa vaikutelmaa. Maisema on täsmälleen niin poikkeuksellinen kuin valokuvien perusteella voi odottaakin. Osallistumme postikorttiin. 

Kun yö saapuu, tuuli tyyntyy ja kanjonissa virtaavasta joesta alkaa nousta usva. Puuton maasto ei aina ole ollut puuton, mutta koivut eivät ole vielä toipuneet 60-luvun alun tunturimittarituhoista. Lahoja kantoja törröttää kuitenkin siellä täällä, ja usvan noustessa yhä voimakkaammin kanjonista, näkymä on kuin sotaelokuvasta.



Yöpyminen on sallittu vain sille varatuilla alueilla, joita osuu kohdalle niin harvoin että matkanteko vaatisi kenties hieman suunnittelua. Itse alan kuitenkin miettiä yöpymistä vasta siinä vaiheessa, kun alkaa väsyttää, enkä toisaalta tahdo viettää luonnonpuistossa öitä sen enempää kuin on pakollista. Äidin tahti on rauhallinen, mutta tiedän hänen jaksavan sitä lähes loputtomiin. Ainakaan en ole koskaan kehdannut vedättää taivalta niin pitkäksi, että hän olisi alkanut valittaa, kymmenen tuntia on kuitenkin pahimmillaan patikoitu, eikä tästä päivästä paljon tuota lyhyempi taida tulla.


Polku kulkee kanjonin reunaa, laskeutuen välillä jyrkkään ojanotkoon. Alamäet ovat raskaan rinkan ja jalkojen alla pyörivien kivien ansiosta rasittavia. Joskus yöllä saavumme Fiellun putoukselle, jossa vesi putoaa yhden portaan kautta yhteensä 26 metriä.



Alapuolinen koski kahlataan sen ylle viritetystä vaijerista roikkuviin oranseihin muovikeppeihin tukeutuen. Laitamme teltan kammin kylkeen, jonka piipusta nousee savu. Paikalla on pari muutakin telttaa, mutta muut ovat jo hiljentyneet.

3.7.

Unet jatkuvat yli puolen päivän. Alkumatka on pelkkää ylämäkeä. Siirrymme Guivin reitille, länteen, ulos kanjonista ja kohti tuntureita. Luoteesta käy kova tuuli koko päivän. Karttaan merkityllä tulipaikalla ei viitsi ruokataukoa pitää, sillä siellä ei ole minkäänlaista tuulen suojaa. On vain kiveys nuotiolle, jonka ympäristössä on käyttökelvoton kamiina ja jotain vanhoja rakenteita hujan hajan. Suota piisaa, mutta niillä kuljetaan kevyesti pitkospuita pitkin. Yksi leveämpi oja on ylitettävä yhtä lankkua pitkin.

Lounastaukoa pääsemme pitämään Guivin kämpällä, tunturin juurella, jossa tuuli on yltynyt todella navakaksi. Mittari kertoo lämpötilaksi kahdeksan astetta. Kämpällä on lisäksemme puolalainen pariskunta, joka on yöpynyt edellisyön samalla paikalla kuin mekin. Yllätyn kuinka mukava onkaan jutella vaihteeksi tuntemattomien kanssa, vieraalla kielellä. He aikovat nukkua tuvassa, mutta lähtevät vielä käymään tunturin laella ilman kantamuksia. Me syömme kaikessa rauhassa. 


Tuuli yltyy yltymistään ja lämpötilakin ehtii laskea alle viiden asteen, ennen kuin saamme itsemme liikkeelle kohti huippua, ja edelleen erämaa-aluetta. Puolalaiset tulevat vastaan vielä ovella. He kertovat, ettei huipulle pääse kovan tuulen takia ja että lämpötilan on oltava siellä ylhäällä nollan paikkeilla. Reaktioni on ehkä ylimielisen oloinen, kun naurahdan ja sanon että menemme huipun yli kyllä, mikäli emme vain lähde lentoon. Innostus edessä olevaa haastetta kohtaan purkautuu nauruna.

Tuuli on ennen kokematon. Vihmovassa sateessa, silmälasit huurussa, on vaikea nähdä minne on menossa. On hämärämpää kuin yöllä, pilvet ovat synkät. Alan jo epäillä kivien lentoon lähtemistä. Tukevan jalansijan löytäminen märässä kivikossa on vaikeaa. Tuuli todellakin horjuttaa miestä. Ajattelen olevani onnekas, kun olen jäänyt keskimääräistä lyhyemmäksi. Välillä hillitön nauruni hankaloittaa vielä omaa kulkuani. Kuullaksemme toistemme äänet, on huudettava korvan juuressa. Housut tuntuvat repeävän irti jaloista. Kosteus tunkee joka paikkaan, huolimatta siitä että vaatteet pitävät vielä vettä kohtalaisesti. Tästä kuitenkin selvitään ilman suurempia ongelmia. Pitää vain edetä maltillisesti, etsiä jalansijat kaikessa rauhassa. Käteni tosin hieman paleltuvat, kun en viitsi kaivaa hanskoja rinkasta, joka on sadesuojan peitossa edes jotenkin suojassa.

Tunturista pitää laskeutua hyvän matkaa, laakson pohjalle, ennen kuin löytyy kumpare jonka takana on sen verran suojaisaa, että teltan uskaltaa pystyttää. Trangian eteen on koottava kaikki mahdollinen tavara tuulelta suojaamaan, jotta veden saa kiehumaan. Päivän matka ei ole erityisen pitkä, mutta nyt kuoriasu on märkä ja kulkijalla on kylmä. Vedenpitävässä pussissa on onneksi kuiva alusasu ja fleece-kerrasto, sekä lapaset. Jatkossa joudunkin pitämään hanskoja kädessä heti jos ilma on hieman viileämpi, sillä paleltuneita kämmeniä alkaa kolottaa herkästi.

Näkymä telttapaikkaan, joka sijaitsi kuvan keskellä tunturien välissä, on kuvattu seuraavana päivänä sään kirkastuttua.





4.7.

Aurinko paistaa ja matka jatkuu sitä kohden, etelän ja lounaan väliin. Koko päivä kuljetaan avotunturissa, muutamaa harmitonta suota lukuun ottamatta. Menemme Akujoen varteen,  jätämme turvallisen tuntuisen etäisyyden telttapaikastamme kaakkoon sijaitsevaan kammiin, jonka läheisyydessä saattaa liikuskella muita kulkijoita. Tunnelma on vapautunut. Mikäli tässä joessa on kalastusalueen rajoissa riittävästi vettä kalalle, nousee sieltä varmasti jotain lohensukuista. Edellisestä sessiosta on kulunut muutama päivä ja tänään on muutenkin hyvä jättää rinkan kantaminen vähemmälle, sillä sää on mainio ja pari edellistä päivää ovat olleet kohtalaisen rankkoja.

Kun laskeudumme tunturilta joen varteen, avautuu edessä poikkeuksellisen kutsuva näkymä pienimuotoiseen jokilaaksoon. 



Kalastuksen kannalta näyttää aika epätoivoiselta, vettä on kovin vähän, mutta maisema korvaa sen minkä voi. Maltan mieleni ja syön lämpimän aterian, ennen kuin riennän alavirtaan kohti syvempiä vesiä. Otan iskemättömän vapani, joka saapui postitse ollessani jo matkassa. Se on huomattavasti perinteistä taimenvapaani keveämpi, kolmosluokkainen ja alle kaksimetrinen.

Joitakin satoja metrejä alavirtaan edettyäni löydän miniatyyrikönkään alta kuopan, jossa on sentään reilu metri vettä. Tarkkailen tilannetta harjun reunalta. Kaloja ei näy, vaikka kirkkaan veden ja vaalean pohjan ansiosta paikka on kuin akvaario. Tilanne vaikuttaa hieman epätoivoiselta, mutta päätän noudattaa suurta varovaisuutta ja ylitän joen viisikymmentä metriä ylempää, jonka jälkeen jatkan alavirtaan kaukana rannasta paikkaan, josta pääsen heittämään perhoa oletetulle kalalle sen huomaamatta.

Huolellinen suorittaminen kasvattaa latausta aivan eri tavalla kuin huolimaton huitelu. Perhoa siimaan sitoessa ihmettelen vain, että miten on mahdollista jännittää kalastuspäivän ensiheittoja niin paljon. Käyn kusella ja hengitän syvään, ennen kuin liikun matalana pysytellen heittoetäisyydelle kuopasta. Vapa on herkkä, kevyt ja miellyttävän hidas heitettävä. Huomattavasti anteeksiantavampi kuin vanha työkaluni, joka tuntuu tämän jälkeen kolholta.

Perho laskeutuu sinne minne on tarkoituskin, mutta kalaa ei näy. Käyn tarkasti läpi montun reunavirrat, niin että perho varmasti osuu kalan näkökenttään, jos se on paikalla. Kun mitään ei tapahdu, päätän viistättää perhoa reilusti virrassa, tavalla mitä sen jäljittelemä vesiperhosen pupa ei tekisi. Toisella viistätyksellä saan tärpin. Ärsytys toimii. Tämäkään kala tuskin on viehettä tänä kesänä nähnyt. Pieni ja kaunis taimen irrottautuu itsekseen. Tätä paikkaa on turha kalastaa enempää.

Kirkasvetinen joki jatkuu alavirtaan yhtä nättinä kuin tähänkin asti. Kalastuksellisesti se on varsin ilmeetön, matala ja tasaisen nopeasti virtaava. Heitän perhoa ulkokaarteiden penkkojen reunaan, jossa on edes jotain suojaa. Sieltä täältä tarttuu perhoon pieni taimen, suurimmankin jäädessä kolmeenkymmeneen senttiin. Lopulta olen kulkenut viisi kilometriä alavirtaan lähelle kalastusalueen rajaa ja vapauttanut kymmeniä alamittaisia kaloja. Löydän yhden pienen suvannon joka antaa vielä jotain toivoa ruoan suhteen . Säikyttelen sen rannasta nukkuvan vaatimen vasoineen.

Valmistaudun jälleen huolella. Uusin solmun ja testaan sen pitävyyden. Istun kauempana tarkkailemassa tupakan ajan, ja näenkin muutamia pintakäyntejä, joita en kyllä osaa kuvitella mittakalan tekosiksi. Ensimmäinen saaliini on kymmensenttinen rautu. Innostun tästä, sillä paikassa on varmasti mahdollisuudet myös pannukalaan, raudulla kun ei ole alamittaa. Seuraavat viisi kalaa ovat kuitenkin samanlaisia taimenia kuin niiden sisarukset ylävirrassa. Luovutan. Raudun saaminen lohduttaa hieman kun seuraavan tunnin kuljen teltalle ja naureskelen ikuiselle optimismilleni ruokakalan saamisen suhteen. Lopulta päivä on ollut aika tyypillinen jokiosuudella, joka pienimuotoisuutensa tähden elättää lähinnä taimenen pentuja. Todennäköisesti isommat yksilöt vierailevat täällä vain kudulla. Energiani ovat lopussa, ja kävellessäni huolimattomasti alhaalta valaisevaa aurinkoa ja leiriä kohti, törmään koivuun jonka runko tekee mutkan otsani korkeudella.

Ruokailu venähtää yli puolen yön, enkä senkään jälkeen rauhoitu. Lähden tutkimaan vajaan kilometrin päässä sijaitsevan lammen suuremman raudun toivossa. Aurinko paistaa ja ruoka antaa voimaa. Muutamalla hätäisellä loikalla olen perillä. 

Lampi jää varjoon tunturin taakse ja on kuolleen oloinen. Heitän muutamassa paikkaa perhoa, mutta kun vedessä ei näy minkäänlaista elämää, on usko nopeasti syöty. Keskityn valokuvaamaan  aamuyön lämpimän auringon valaisemaa maisemaa. Palatessani teltalle, on sen pintaan tiivistynyt kosteus on jäätynyt. Kivenheiton päässä, varjon ulottumattomissa, on huomattavasti lämpimämpää.


  





 5.7.

Tänään kuljemme luoteeseen kohti Norjaa. Ensin Akujokea ylävirtaan, paikkaan jossa ylitys onnistuu kengät jalassa. Sitten lähdemme nousemaan tunturiin, jonka rinteen yllä korpit liitelevät. Ne kieppuvat tiiviinä ryhmänä leikkisän näköisesti, laskeutuvat välillä maahan ja nousevat pian uudelleen ilmaan. Kuljemme korppeja kohden ja, kun etäisyyttä on vielä reilusti, ne väistävät tieltämme näkymättömiin. Etenemme rinteen reunaa, jolta avautuu näkymä Norjan suuremmille, lumihuippuisille, tuntureille. Suomen puolellakin näkymät ovat mainiot, tunturit ovat hieman korkeampia kuin Muotkalla ja maasto on muutenkin karumpaa, lehtivihreä on vähissä.




Osumme kuolleen poron vasan luo. Tässä korpit arvatenkin päivystivät. Kytken kännykään virran. Suoritan muutaman minuutin ajan tiedonvaihtoa seuraavan reissun aikatauluista ja varustetarpeista. Puhelin kiinni ja matka jatkuu. Suunta pysyy samana, välillä laskeudutaan puronotkoon, jonka jälkeen kavutaan taas seuraava rinne. Kotka nousee lentoon oikealta puoleltamme alarinteestä, vain joidenkin kymmenien metrien päästä. Tällä kertaa en yritä kaivaa kameraa esiin kuvaa varten, vaan keskityn seuraamaan linnun lentoa tässä hetkessä. Tällaisen kohtaamisen ansiosta olo on onnekas.

Suuntaamme laakeaan laaksoon, jonka keskellä virtaavasta purosta saamme veden ruokaan. Tasaisehko tunturipaljakka ei ole kummoisen näköinen kuvassa, mutta kokijalle tilan avaruus on vaikuttava. Tuulensuojaa täältä on kuitenkin vaikea löytää. Laskemme rinkat kyljelleen suojaksi keittimelle, mutta tuli meinaa silti karata kattilan alta. Retkimuona on alkanut maistua tympeältä. Kala olisi kova juttu. 

Loppumatkasta saavutamme puurajan ja kuljemme lempeän puistomaisissa maisemissa. Hyttyset ovat palanneet. Näkyväisyys ei tuntureiden varjoon jäävässä koivikossa ole paras mahdollinen, mutta suunnan tarkkailua helpottavat parinkymmenen metrin korkuiset jyrkkäpiirteiset töppyrät, joita kohoaa siellä täällä ja erottuvat kauas. Telttapaikan olen kaavaillut matalan tunturin laen tuntumaan, jossa on useampi pieni järvi ja lampi.



Järven vesi on kirkas ja näkymä Norjaan komea. Kalat ruokailevat pinnasta. Paikka on täydellinen. Haluan syödä kalaa, joten ryhdyn vaadittaviin toimiin. On lähes tyyni, perhoa on helppo heittää ja sen kellumista tarkkailla. Jostain syystä kalat kuitenkin pysyttelevät etäällä minusta, vaikka yritän olla huomaamaton. Kauempana minusta ne ruokailevat välillä aivan rannan tuntumassa, mutta kohdallani ne jäävät heiton ulottumattomiin. Haaveilen apuvälineistä, kelluntarenkaasta tai kajakista. Tunnin yrittämisen jälkeen luovutan.

6.7.

Lähden kiertämään muita lähialueen lampia kalan toivossa. Odotukset ovat korkealla, kun leirijärvikin on lupauksia antava. Ehkä tänään joku kala olisi varomattomampi. Jalkojeni tila on vaihteeksi mennyt huonompaan suuntaan. Samoin mielentila. Kaipaan yksinoloa. Ärsyttää, että joudun tarkkailemaan kännykkää, ja miettimään seuraavaan reissuun liittyviä asioita. Jalkakipujen takia se saattaa jäädä kokonaan toteutumatta. Keskeyttämistä on vaikea hyväksyä, jos sen syynä olisi heikko valmistautuminen, kuten sisäänajamattomat kengät. Anteeksiantamaton virhe.  

Ensimmäiset viisi kohdetta ovat hiljaisia, kahdessa uitan perhoa heikoin toivein. Kuudennella lammella on pintova kala. Se kuitenkin väistää perhoani, kerta toisensa jälkeen. Fiilikset ovat paskat, usko omaan tekemiseen on vähissä. Alkaa sataa ja lähden takaisin telttaa kohti. Ajattelin, että olisimme viettäneet toisenkin yön tällä paikalla, mutta haluan liikkeelle, hikoilemaan irti vitutuksesta. Kuljemme kolme tuntia Nilijoen varteen. Matkalla on äärimmäisen karua maisemaa ja sumusade tehostaa tunnelmaa. 




Kaksi suurta lintua lentää ohitsemme, kuvittelen ne kotkiksi. Mieliala kohenee. Ainakin osaan vielä kävellä ja ohjata ajatukseni pois jalkakivuista, muuten niitä ei tunnukaan pääsevän pakoon. 

Nilioella käyskentelee useita satoja poroja, ehkä jopa tuhat. Joki jatkuu matalana koskena niin ylä- kuin alavirtaankin. Pidemmällä alavirrassa se kuristuu jyrkänteiden väliin ja koski jyrkkenee, näin päättelen kartan perusteella. En jaksa kuitenkaan kävellä kauemmas katselemaan kuin nuotiopuiden kerääminen vaatii. Nuotio pelastaa illan. Sadekaan ei vituta enää niin paljon, mutta ehkä varustelistaan voisi jatkossa lisätä erillisen kankaan, jota käyttää katoksena leirissä, ettei aina tarvitsisi mennä sisälle telttaan sateensuojaan. Tutkailen karttaa ja huomaan, että seuraavat kaksi päivää saamme kulkea rivakasti ja pitkään, jotta saavumme Utsjoelle ajoissa. Miten tuntuukin, että aikataulu tuottaa täällä aina kiireen. Pitäisi olla enemmän aikaa kierrellä ja nauttia, etsiä ja löytää, ilman etemispaineita. En ole aivan vahvimmillani, kun takerrun jatkuvasti haasteisiin ja muotoilen niistä ongelmia.

7.7.

Tänään on Paistuntureiden osuuden pisin taival, Nilijoelta Kuoppilasjärvelle. Arvioin matkan kestoksi kahdeksan tuntia. Epähuomioissani sekoitan lähtöpaikan toiseen joen mutkaan kartalla. Suunta on kuitenkin oikea ja mönkijäura löytyy vaivatta. Kartassa ura päättyy palsasuon reunaan, mutta katse uran päähän paljastaa kartan vajavaisuuden. Ura johtaa kolmelle jykevälle hirsirakennukselle, joista kahdessa on savupiippu. Paljain silmin on vaikea saada varmuutta, mutta näyttäisi että suon toisella laidalla olisi vielä kaksi rakennusta lisää. Liittyvät oletettavasti poronhoitoon. Lähdemme uraa pitkin päinvastaiseen suuntaan, joka ohjailee soiden ohi.

Muutaman kilometrin päästä yritämme koivikon läpi idempänä kulkevalle uralle. Homman piti olla helppo; ojanotkon kohdalta suunnassa kulkien puolisen kilometriä luoteeseen. Olemme kulkeneet jo jonkin aikaa eikä ura näy. Tarkastan suunnan välillä kompassista vaivautumatta kuitenkaan pysähtymään.

Puolen tunnin jälkeen alan olla varma, että suunta on väärä. Pysähdyn ja annan kompassin neulalle aikaa hakeutua oikeaan asentoon. Olemme kaartaneet jatkuvasti liikaa oikealle ja   kääntyneet lopulta takaisin tulosuuntaan, koivikon toiselle puolelle. Kiroan ja viskon sauvoja maahan. Kun tiedossa on pitkä päivä, ei huvittaisi tuhrata energiaa tällaiseen, varsinkaan kun en ole yksin kärsimässä virheistäni.

Pahimman turhautumisen laannuttua jatkamme matkaa. Pysähdyn taajaan tarkistamaan suunnan. Luotan kompassiin vasta kun neula on seissyt paikallaan muutaman sekunnin. Noiden sekuntien aikana mietin, miksen ottanut nopeampaa kompassia mukaan, kun sellaisen kuitenkin omistan. Kappale, jota kenenkään ei pitäisi joutua kuulemaan, soi päässäni riuduttaen mieltäni. 

Vaivaiskoivu kasvaa täällä suon reunassa puolireiteen asti, eikä uraa näy. Luotan kuitenkin suunnassa kulkuun ja lopulta tupsahdamme uralle, jonka näkee vasta muutaman metrin etäisyydeltä. Ylimääräinen kierros kesti lähes tunnin. 

Seuraavat tunnit kuljemme uria pitkin ja suunnistukselliset tehtävät rajoittuvat oikean haaran valintaan muutamassa risteyksessä. Päkiöitä ja kantapäitä alkaa särkeä enenevissä määrin. Jalkapöytä ei enää vaivaa, sillä kengät ovat lopultakin pehmenneet. Ongelma on kovapohjaisen mönkijäuran ja välipohjattoman kengän yhdistelmä; minun ja maapallon välissä ei ole minkäänlaista joustoa. Uran ulkopuolella jalat eivät rasittuisi yhtä paljon, mutta matkaa on niin paljon, että etenimisvauhti on ykkösprioriteetti, uran sivussa könyäminen ei tule kyseeseen.

Maisema sentään lohduttaa kulkijan synkkää mieltä.



Jalkojen nostaminen ylös lounastauolla suo hetkellisen helpotuksen jalkaterän luille, mutta oltuamme taas toista tuntia liikkeellä on vaiva pahentunut entisestään. Poistumme uralta kiertelemään soita tunturien reunoille, välttäen turhia nousuja. Jalat vievät sinne missä kulku on helpompaa. Näin ollen päädymme kiertämään yhden ylimääräisenkin, melko laajan suon. Päivän pummisumma kasvaa kahteen tuntiin. 

Olen saanut tarpeekseni.  Paiskon sauvoja seuraavan tunnin, kiroan huutaen, hermoni ovat riekaleina ja olen raivoissani. Näin latautuneessa tilassa en olekaan ollut aikoihin. Lisäksi henkinen pahoinvointi vain lisää fyysisiä ongelmia, jalkoja särkee yhä enemmän. Vaellus saa jää viimeisekseni. Olemme kulkeneet seitsemän tuntia ja edessä on vielä kymmenen kilometriä vittumitäpaskaa, josta ei selviä alle kolmessa tunnissa. Kello on yksi yöllä.

Pilvet väistävät aurinkoa, joka maalaa maiseman lämpimällä valolla. On laitettava aurinkolasit päähän ja taitettava lippa alas, nähdäkseen eteensä. Hiljenen, ja hellyn hetkeksi valokuvaamaan. Luonto riisuu kulkijan aseista, pelastaa tämän itseltään. Ajatus luovuttamisesta helpottaa myös oloa.  







Päivällisen aika on puoli kolmelta, kahdeksan ja puolen tunnin aktiivisen kulkemisen jälkeen. Lounaasta on kulunut viisi tuntia ja 1400 kilokaloria. Nyt on enemmän hyttysiä kuin kertaakaan tänä vuonna. En kuitenkaan erehdy enää laittamaan hyttyshuppua päähäni, sillä se tuntuu vapauden riistolta.


Loppumatka menee keskittyessä pystyssä pysymiseen, eikä jätä juuri muistikuvia. Muistikortille on kuitenkin tallentunut rinne, jota laskeudumme Kuoppilasjärvelle:



Saavumme järven rantaan autiotuvalla joskus neljän jälkeen aamulla ja painun suoraan nukkumaan, pesemättä hampaita tai hyttysmyrkyn peittämiä kasvojani. Ohut makuualustani on epämukava puisella pedillä.

8.7.

Puoli vuorokautta myöhemmin olemme valmiit jatkamaan matkaa. Utsjoelle pääsee täältä merkattua reittiä pitkin. Uskon että pystymme seuraamaan oranssilla maalilla merkattuja tolppia ainakin täällä puuttomalla alueella, suunnistustaitoni vajavaisuudesta huolimatta,  onhan äitikin apuna. Poikkeamme järven pohjoispäässä 



katsastamassa vanhan kammin, joka alkaa olla käyttökelvottomassa kunnossa. Viereen on tehty uusi tupa, mutta se on lukittu. Kalat tuikkivat tuulensuojaan jäävän lahden pohjukassa, heittoetäisyydellä rannasta. Pienet raudut ja taimenet ottavat pintaperhooni hanakasti, mutten osaa ottaa parinkymmenen sentin mittaisia kaloja ruoaksi, vaikkei raudulla alamittaa olekaan. Tyydymme couscousiin ja linsseihin.

Äidin on ehdittävä aamuviiden aikaan Utsjoen ohittavaan bussiin. Matkan edetessä ajatus pullakahveista ja peseytymisestä lämpimässä vedessä alkaa kutkuttaa siinä määrin, että päätämme pitää reilua vauhtia ehtiäksemme leirintäalueelle ennen respan sulkemista. Valistunut arvaus on, että aikaa on iltakymmeneen saakka. Kun jalkoja särkee, suuntaan ajatukseni sokeriseen voisilmään, tai kaljaan tai pizzaan ja kiihdytän vauhtia.

Reitti kulkee kauniissa maisemissa avotunturissa, ja onkin sellainen jota voi varaukseetta suositella kelle tahansa merkittyjä reittejä kulkevalle. Täällä saa käsityksen siitä, millaista Paistuntureilla on; karua avotunturia ja soita, jotka ovat kuitenkin kierrettävissä. Norja on korkeampine tuntureineen jatkuvasti läsnä, ja vaikkei Tenon vartta kulkevalle maantielle ole linnuntietä enimmilläänkään kuin seitsemäntoista kilometriä niin tunnelma on todella erämainen. Norjan puolelta ajoittain kantautuvaa lentokoneen möly tosin kiusaa välillä. Erämaa-alueella emme kohdanneet ketään. Tänään näemme yhden ihmisen, joka pystyttää telttaansa kuutisen kilometriä ennen maalikyläämme. Camping löytyy ajoissa, saamme vuokrattua mökin yöksi. Menemme baariin pizzalle ja oluelle, seuraamme samalla karaoke-esityksiä, enkä mieti tulevaa. 













































No comments:

Post a Comment