Tuesday, August 14, 2012

Ensimmäinen osuus

Olen vihdoin päässyt päiväkirjan tekstien ja valokuvien tulkinnassa siihen pisteeseen, että pään kiertämisen ensimmäinen osuus on valmis luettavaksi. Olkaa hyvät.

22.6.2012

Juhannusjunassa on melko rauhallista. Toiminta keskittyy kahteen YLE:lle varattuun vaunuun, sekä ravintolavaunuun. Haaveilen jonkinlaisesta levosta, vaikka istuimeni selkänoja ei ole säädettävissä. Reissuun valmistautuminen on kiristellyt päätä viime päivinä ja nyt on vuorokausi aikaa rauhoittua julkisten kulkuvälineiden kyydissä ennen erämaahan astumista. Juttukaveri löytyy heti kun olen saanut kengät jalastani, enkä pääse keskittymään lehden lukuun. Mies, joka huomasi vapaputken rinkkani kyljessä, innostuu kun kerron millaiseen reissuun olen menossa. Hän on itse toiminut aiemmin eräoppaana. Lopun matkaa hän pistäytyykin juttusilla aina poiketessaan ravintolavaunusta tupakkakoppiin. Kättelemme erikseen joka kierroksella, välillämme on yhteys: "ne tietää jotka tietää"-hegemoniamme vankistuu matkan edetessä. Puhumme samaa kieltä.

Junassa on niin kuuma etteivät vaunussa istuvat kykene muusta keskustelemaan. Hiljalleen vaunu alkaa täyttyä enimmäkseen aikuisista matkustajista, jotka virvoittavat itseään alkoholijuomin. Ravintolavaunun anniskelualue alkaa levittäytyä tänne saakka, äänentaso on nousussa. Matkaa on taitettu suunnilleen kolme varttia. Usko levon mahdollisuuteen alkaa hiipua. Seurankipeät ihmiset eivät kunnioita torkkumisyrityksiäni, vaan aina välillä joku heppu puhuu korvani juuressa tai koputtelee olkapäätäni, ja haluaa minun osallistuvan tähän ainutlaatuiseen kokemukseen. Toisten on vaikea ymmärtää, että olen junassa eri motiivilla, vain matkalla paikasta toiseen. Moni etsii tv-kameroita, toive julkisuudesta ei ole tässä joukossa hävettävä. 

23.6.2012

Radan varrella meininki on kuin lätkäkatsomossa. Ihmisiä on kokoontunut seisakkeille ja asemille, niillekin joilla juna ei lainkaan pysähdy. Juna itsessään on nähtävyys, sille tullaan vilkuttamaan (toisaalta riittävän erottuvalla rekvisiitalla varustettuna voi päästä telkkariin). Suomenlippu ja sen hetkisen sijainnin, maalatuin kirjaimin, ilmoittava lakana ovat vakiovarusteita, kuten myös paikallisten jääkiekkojoukkueiden tunnukset. 

Kenties tiukin persoona on vaunuun saapunut suurikokoinen mies Michiganista, joka esittäytyy Beniksi. Örmyllä on joka suuntaan mittava harmaa parta, henkselihousut, flanellipaita, kulahtanut stetson ja pahvinen matkalaukku. Ensimmäisen vartin Ben seisoo käytävällä ja esittelee itseään ja tarinaansa suurieleisesti. Myöhemmin kieli vaihtuu suomeksi ja Kauhavalta kotoisin oleva mies kertoo ristimänimekseen Pentti. Torimyyjän elkein hän myy tarinoitaan väsymättä koko mukanaolonsa ajan. Matkalaukun kyljessä on todistuksena tarroja Amerikan mantereella käydyistä paikoista, Hollywoodistakin, ja lisäksi paidan taskusta löytyy tarinan tueksi valokuvia tavatuista ihmisistä. Kun mukaan liittyi vielä hiljainen, Pentin taiteilijaksi tituleeraama kitaristi, sekä laiha, liian suuriin prässihousuihin pukeutunut, liioitellen hymyilevä luihu huuliharpisti, tuntui siltä kuin olisin joutunut keskellä vanhaa Suomifilmin kohtausta. 

Heräilen torkuilta hiljaisuudessa. Aivoni pyörittelevät uneliaassa pöhnässä vielä ajatusta siitä, että kenties nämä nyt jo häipyneet hahmot olivatkin palkattuja näyttelijöitä, joiden avulla on tarkoitus lisätä Juhannusjunan kiinnostavuutta. Ainakin ulkomaalaiset matkustajat ovat innoissaan. Esimerkiksi jossain  Kemin jälkeen on kolmen ihmisen edustus; kaksi ihmistä pitelee koivun runkoihin kiinnitettyä lakanaa johon on maalattu mustalla "TÖRMÄ", yksi mies tanssahtelee vierellä hirvensarvikypärä päässään. Tämä naurattaa matkustajia hiukan ennen aamuseitsemää, jolloin kyytiin nousee Joulupukki. Suomi-brändi muotoutuu ja vankistuu parhaillaan.

Rovaniemen asemalla Martat tarjoilevat aamiaista. Pakenen juna-aseman hälyä kohti keskustaa, mutta edes huoltoaseman kahvio ei ole auki Juhannuspäivän aamuna, joten palaan pettyneenä takaisin asemalle ja jään ravintolaan juomaan kaljaa. Rentous on kaukana. Saamelaispukuun pukeutunut nainen pummaa tupakkaa ja rahaa drinkkiin, esittäydyn "Mu namma lea Tuomas", mutta enempää en sitten osaakaan. Hän kertoo (suomeksi) tulleensa etelän lomalle Ruijasta. Saatuaan kaksi euroa hän jatkaa pummaamaan toisiin pöytiin. Matkan odottamaton sosiaalisuus on kuluttavaa, tekisi mieli luovuttaa ja juoda perusteellinen jurri ja kuvitella peittoavansa muut paskanjauhajat. Olen minäkin enemmän kiinnostunut itsestäni kuin näistä muista, jaamme siis ainakin jossain määrin elämänasenteen.

Kun bussi vihdoin saapuu alkaa mieliala nousta. Kyytiin tulee lisäkseni vain kaksi matkustajaa, Nordkappiin matkaava aasialainen, sekä toinen yksinvaeltaja joka on tulossa myös Muotkatuntureille. Hän lupaa siirtyä erämaahan eri pysäkiltä, jotta saamme kumpikin vaeltaa rauhassa.

Perinteiseen tapaan bussi kiitää maantietä pitkin talla pohjassa ja, kun liikennettä ei juurikaan ole, joudumme odotamaan jokaisella pysäkillä muutaman minuutin, ettei liikkeelle lähdetä aikataulua edellä. Tämä siis bussikuskin tekemä huomautus. Aasialainen valokuvaa kaiken mahdollisen liikkuvasta bussista käsin, liiskantuneiden hyttysten peittämän tuulilasin läpi. Pissapojat eivät toimi. Saariselän kohdalla saavutaan ensi kertaa tunturimaisemiin, tässä kohtaa alkaa tulevan reissun jännittäminen syövän lailla edeten hidastaa ajan kulkua. Ensimmäisen avotunturinäkymän odotus ei enää jätä rauhaan. Parinkymmenen minuutin tauko Ivalossa tuntuu sietämättömän pitkältä. Siwa on auki. Jatkan hermoilua jäätelö kädessäni.

Muotka- ja Paistuntureiden erämaa-alueiden välissä, kapeaa ja mäkistä valtatie 92:ta kaahaillessa, ohittaa meidät muutama hälytysajoneuvo. Parikymmentä kilometriä ennen pysäkkiäni, vapaapalokunnan mies pysäyttää meidät. Tiellä on helikopteri, poliiseja, palokunta ja sairaanhoitohenkilökuntaa. Auto-onnettomuuden raivaustyöt ovat meneillään, sairaalahoitoa tarvitsevat loukkaantuneet pitää kuskata helikopterilla Rovaniemelle asti, jossa on lähin sairaala. Tien sivussa käyskentelevillä poroilla voisi olettaa olleen osuutta asiaan. Mietin että tässäköhän oli sitten matkan vaarallisin osuus?

Hyppään Sulaojalla bussin kyydistä joskus kuuden jälkeen. Matkustusväsymys on luokkaa päätä särkee ja jalat ovat puuta, mutta maa polttaa jalkoja. Nyt on vihdoin päästävä erämaan rauhaan. Ensin on kuljettava maantien laitaa puolitoista kilometriä, ja sitten vielä hiekkatietä samanmittainen pätkä hiekkakuopalle josta matka jatkuu mönkijäuraa pitkin kohti tuntureita.




Jonkin matkan kuluttua on vuorossa ensimmäinen vesistön ylitys. Karigasjoessa on vesi niin korkealla, ettei vaellusjalkineissa pääse kiviä pitkin taiteilemalla yli. Tienpuoleisella rannalla on hyviä telttapaikkoja, koivut kasvavat harvassa ja maasto on loivasti kumpuilevaa ja hiekkaista. Kahlaan joen poikki vesiurheilusandaalit jalassa. Viileän veden rentouttavan vaikutuksen alaisena, alan sittenkin harkitsemaan yöpymistä. Kuljen rantaa pitkin ylävirran suuntaan, mutta maasto tällä puolella jokea on kuitenkin puskaista ja epätasaista. Tarkkailen veden pintaa josko näkisin merkkejä kaloista tai ilmaan nousevista vesihyönteisistä.  

Joessa ei näy elämää, sen sijaan jalansijaa etsiessä huomaan jalkani edessä  hirven leukaluun. Tarkempi tutkailu paljastaa, että kyseessä onkin vain puolet leukaluusta. Toinen puoli on viisi metriä edempänä, näiden välissä lepää loput kallosta, irralliset sääret kavioineen, kylkiluita, sekä kasa epämääräistä harmaata materiaa, oletettavasti eläimen nahka. Paikalta löytyy myös nisäkkään ulostetta sekä suurikokoisia mustia sulkia, arvatenkin korpin. Tämän on oltava haaska, tuskin kukaan ihminen jättäisi tällaisia jälkiä. Ehkä hirvi on jäänyt jumiin kevään heikkoihin jäihin, sillä se on aivan joen rannassa. Olisiko karhu voinut tappaa hirven? Poromiesten mukaan varmaan ahmakin siihen pystyy. Tällaiset kysymykset ja arvuuttelut täyttävät tajuntani, jonka seurauksena menetän kyvyn rationaaliseen ajatteluun.

Näky alkaa kuvottaa ja palaan rinkalle. Ei huvita palata paikalle kameran kanssa tai varsinkaan jatkaa telttapaikan etsimistä. Liikkuukohan täällä nyt karhua, olenkohan vaarassa kohdata sellaisen? Näitä miettiessä jatkan matkaa ylämäkeen, jota riittääkin kolmisen tuntia. Naputtelen aina välillä kävelysauvojani yhteen, sillä muistelen että karhun pitäis vältellä epäluonnollisen äänen lähdettä. Haaska ei ollut tuore. Mietin oliko se paikalla viime lokakuussa, kun kuljimme samaa reittiä veljieni kanssa. En kuitenkaan muista yhtään aiheeseen liittyvää keskustelua, tai muitakaan vastaavia löytöjä. Poron raatojahan täällä näkee joka reissulla, useimmiten pienen vasan.  

Hetken rinnettä noustuani, avautuu takana tällainen maisema. Nyt voi hengittää vapaammin, sillä tielle on jo matkaa. Alkumatkasta vaivaa usein tällainen karkaamisen kiire; vielä voisi kulkea kilometrin tai toisen kauemmas.



Ylämäki päättyy tunturien väliin soistuvalle tasamaalle, joka muuttuu hetken kuluttua kumpuilevammaksi ja hiekkaiseksi. Sitten olenkin tutun tunturijärven rannassa jonka tuntumaan pystytän teltan. Kello on yksi yöllä.



Huonosti nukutun edellisyön ja pitkän matkustuksen jälkeen rivakasti edetyt neljä ja puoli tuntia, kahdenkymmenenkahdeksan kilon rinkka selässä, ovat vieneet kaikki energiani. Leirirutiinien suorittaminen on päiväkirjamerkinnän mukaan "helvetillistä". Tiedän että on syötävä paljon, joten kokkaan sen mukaisesti. Olen kuitenkin niin uupunut, ettei ruoka maistu, vaan saa voimaan entistä huonommin. Oksetuksen häivyttääkseni päädyn nakkamaan puolet ateriasta hukkaan mättään alle, huonoa omatuntoa siitä potien. Ensimmäinen päiväni on vittumainen muistutus siitä, ettei itseään kannattaa rasittaa liiaksi.

24.6.2012

Tänään on poikkeuksellisen lämmin. Vietän päivän järveä tarkkaillen. Välillä heitän perhoa, mutta kaloista en saa havaintoa. Päivänkorentoja kuoriutuu harvakseltaan, mutta tuikkeja ei näy. 









Illalla päätän siirtää leiriä parin tunnin patikan verran, toisen järven rantaan jolla en ole aiemmin käynyt. Kellonajoista ei tarvitse huolehtia, sillä aurinko ei laske vielä lähellekään horisonttia, vaan myöhään illallakin silmille asetellut aurinkolasit helpottavat elämää. Tunturien rinteillä on heinää, tai kauraa, halkaisijaltaan muutamien metrien läntteinä, lähes koko rinteen alalla. Poroille on varmaan tuotu lisäravintoa, sillä pelkkää jäkälää syömällä ei täällä liho. Se on jo syöty olemattomiin. 

Päästyäni reitille osuvan tunturin laelle tutkailemaan entuudestaan tuntematonta maisemaa, virkistyn huomattavasti, sillä nyt touhussa on taas tutkimusmatkailun tuntua. Olen etsimässä uutta paratiisiani. Ylhäältä tarkasteltuna tulevalla yöpaikalla on potentiaalia.




Loppumatka on alamäkeä, myös yöpaikan laadullisten odotusten kannalta. Maasto muuttuu kivisemmäksi, ja puurajan alapuolelle laskeuduttua koivikko tihenee uhkaavasti. Järven ranta osoittautuu paikoin jyrkäksi ja kivikkoiseksi koivikoiksi, jossa viherkasvit ovat jo aloittaneet kasvunsa. Tunturit nimittäin ovat vielä koillis- ja pohjoisrinteiltään aivan harmaat ja ojanotkoissa, kuruissa, ynnä muissa painaumissa on vielä lunta. Löydän järven rannasta kuitenkin tasaisehkon niemekkeen, jolla puusto on harvaa. Täällä on edellisten kävijöiden nuotiota varten pinottuja kivirinkejäkin, joista vanhin on jo sammaleen maastouttama. 




25.6.2012

Hauki mulauttaa rannassa. Järvi ei kuitenkaan kutsu kalastamaan. Odotan parempaa. Taivaalle on kerääntynyt pilviä ja välillä tulee muutama sadepisara. Tänään aion kävellä pitkään, mahdollisimman lähelle luotettavia kalavesiä. Alkumatkan kostea koivikko on keväisen vaalean vihreä. Sää on viilennyt merkittävästi. Lähden liikkeelle ilman takkia, mutta kun tunturien harmaudessa alkaa taivas pudotella kookkaita rakeita, puen kuoritakin ja kiristän hupun tiukaksi.  

Nirvajokilaaksoon laskeutuessani, en voi vastustaa lumen kutsua. Rinteessä on monta joidenkin kymmenien metrin mittaista kaistaletta lunta. Valitsen lähimmän siivun, joka on jyrkimmässä kohtaa. Lunta on ainakin metrin kerros. Sade on tauonnut, joten otan rinkan sadesuojan liukuriksi. Rinne on niin jyrkkä että, vaikka jalkapohjani auraavat lumeen viiden sentin syvyistä uraa, kiihtyy vauhti loppua kohden epäterveellisen kovaksi. En kuitenkaan mieti huvitteluni riskejä sen enempää, sillä haluan kokea vauhdin hurman uudestaan. Kolmannella kerralla päätän suoriutua alas rinkka selässäni seisten. Pienellä takanojalla tämäkin onnistuu.




Jokilaaksossa, tosin joki on täällä vasta metrin levyinen puro, on ilma huomattavasti lämpimämpää. Kosteassa maastossa viihtyvät hyttyset käyvät kimppuuni. Muutaman kilometrin vielä kuljettuani, pidän lounastauon ylempänä tunturin rinteessä, tuulen puolella itikoilta suojassa, vaikka vesi pitääkin hakea muutaman minuutin kävelyllä joesta. Tässä vaiheessa tutkailen kartasta mahdollisia leiripaikkoja. Niitä on sopivasti tunnin tai kahden taipaleen välein edessäpäin, joten matkaa voi huoletta tehdä väsymykseen asti. Valaistusolosuhteet ja maisemat tekevät etenemisestä miellyttävää tänään, varsinkin kun maasto on enimmäkseen puutonta skaidia jonka kasvusto ei yllä nilkan yläpuolelle.



Päästyäni tunturijonon harjalle alkaa, sekä idässä että etelässä, ukkostaa. Olen matkalla kaakkoon, enkä tee muutosta reittisuunnitelmaan. Tuuli nousee etelän suunnasta ja pilvet nuolevat edessä näkyvän tunturijonon kylkiä, peittäen pian niiden laet kokonaan. Sade yllättää täysin, ehtiessään paikalle muutamassa minuutissa. Puen nopeasti kuoriasun ylleni. Onneksi ei ole tämän kylmempi, vaan hetkessä kastunut kehoni lämpeää nopeasti järeämmän vaatetuksen suojassa. Usvan, tummien pilvien, salamoinnin ja lännestä vielä korkealta valaisevan auringon yhdistelmä luo valaistusolosuhteet, jotka innostavat valokuvaamaan. Voimakkaan vastatuulen tuoma sumusade kastelee kaiken, kameran linssiä myöten. Lähestyvä ukkonen kannustaa kiihdyttämään vauhtia. Jonkinlainen suoja olisi mukava, mutta mitään ei ole tarjolla ennen muutaman kilometrin päässä odottavaa Stuorraäytsin kanjonia.




Juuri aloittaessani laskeutumista kanjoniin, ehtii ukkonen kohdalleni, enkä voi muuta kuin nauraa avuttomuudelleni luonnonvoimien keskellä. Ukkonen kulkee kuitenkin ylitseni nopeasti. Sen jälkeen sade voimistuu, enkä viitsi pahemmin taukoja pitää. Äytsin miehenmittaiset koivut eivät juuri suojaa tarjoa. Jatkan reippaalla vauhdilla ja päätän pystyttää telta,n mikäli sade vain taukoaa, ollessani riittävän lähellä juoksevaa vettä. Ehdin vielä Stuorra- ja Ratnoskaidin yli, ennen kuin tilaisuus koittaa.



Kun teltta on valmiina nukkujaa varten, puron varressa, sade jatkuu taas. Sääkin on kylmenemään päin. Tuuli ja kylmyys lisäävät myös Sinolin kulutusta, ja couscousia valmistaessa alkaa pieni epäilys polttoaineen riittävyydestä kalvaa mieltäni. Jossain vaiheessa on valmistettava kalaa nuotiolla, ettei tarvitse lähteä maantievarren mökkikylästä täydennystä hakemaan. Ruoka jää jälleen käsken, mutta päätellen siitä, että näpit ovat jäässä säilyy se kyllä yön yli kattilassa. Kävelyä kertyi päivälle 8h15min ja sykemittarin mukaan vauhti on ollut reipas, sillä keskisyke oli 118 ja kilokaloreita paloi 3280.

26.6.      

Sadepisarat ropisevat telttakangasta vasten, eikä makuupussista uloskaivautuminen innosta. Lopulta rakko on kuitenkin venynyt täyteen tilavuuteensa ja se on mentävä tyhjentämään. Ilma on kylmennyt edelleen. Syön eilisen couscousin lisäksi puuron ja juon kahvin. Hengitys höyryää myös Trangian liekin vaikutusalueen ulkopuolella. Tässä säässä eivät hyttyset häiriköi. 

Sade taukoaa, ja hyödynnän tilaisuuden paketoimalla teltan pussiinsa. Päivän patikka on lyhyt ja seuraava leiripaikka on hyvä kalastuksen kannalta. Kylmä ja harmaa keli tosin saattaa pitää kalat passiivisena. Toisaalta keli kuin keli nostattaa tällaisia ajatuksia, kunnes kalan näkee ruokailemassa, tai tuntee sen painon siimassa. 

Jostain syystä olen aiemmilla vaelluksillani kulkenut näiden tunturialueiden yli aina päinvaistaiseen suuntaan, Tenon takana siintäviä Norjan lumihuippuisia suurtuntureita kohti. Maisema näyttäytyy tällä kertaa erilaisena, vaikka olen toki ennenkin pysähtynyt katsettani kääntämään koko panoraamaa tarkastellakseni.  Kuárvikozzan, alueen korkeimman huipun, tunnistaa kaukaa sen jyrkkäpiirteisen laen ansiosta, sen sijaan huippujen tunnistaminen korkeuseron perusteella on epävarmaa. Päivän reitti on sen verran tuttu ja helppo, ettei kulkiessa tarvitse karttaa. Näin ollen ehdin keskittyä paremmin maisemiin, jotka ovat näyttävät  harmaanakin päivänä. Välillä vähän tihuttaa, mutta varsinainen sade pysyttelee poissa. Vaikka tunturissa tuuli on navakka, löytää takki tiensä rinkkaan, sillä reipas tahti pitää lämpimänä. Tekisi mieli juosta, parempia lenkkimaastoja on vaikea kuvitella.

Vielä tästä alas,




sitten saavun joen rantaan. Tässä vaiheessa reissua toimin vielä sen verran kurinalaisesti, että pystytän heti teltan. Tosin kalastusinnon riivaamana sen verran ahtaaseen paikkaan, ettei toista absidia saa viritettyä kunnolla. Kokoan perhovälineet käyttökuntoon. Odotus kasvaa jännitykseksi ja solmun sitominen vaatii kaiken keskittymisen, käsien vapistessa. Viimeiset kymmenet metrit joen rantaan suoritan varomattomasti pöheikössä loikkien. Koluan parhaimmat paikat nopeasti perhoa uittaen, sillä ensimmäinen tavoite on saada ruokakala. Näin pienessä joessa koskesta löytyy lähinnä poikasia. 




Suoalueelta alkunsa saava joki on useimpiin alueen vesiin verrattuna tumma, kun pohjakivet ovat lisäksi sammaleen peitossa, näyttää se harmaassa säässä synkältä, ja kun kalojakaan ei näy tunnen kaihoa elonmerkkejä kohtaan. Tilanne muuttuu kuitenkin silmänräpäyksessä, kun nymfijäljitelmän koukku on lävistänyt kalan huulen, ja väsytys on käynnissä. Ajattelen siiman päähän ruokaharjuksen, mutta saatuani kalan lähemmin tarkasteltavaksi, se osoittautuu kolmenkymmentäsenttiseksi taimeneksi, jonka lakia noudattaen vapautan takaisin kotiinsa. Seuraava kala tulee hieman alempaa ja on täsmälleen saman mallinen. Päätän siirtyä pidemmälle alavirtaan, jossa odottaa suvanto, josta on edeltävinä kesinä noussut ruokakala vaivatta.

Hetkeä myöhemmin olen hämmentyneenä adrenaliinin vaikutuksesta, kolkattuani 43cm harjuksen. Lähden takaisin teltan suuntaan, kalastellen samalla alavirtaan kulkiessani väliin jääneitä pikkusuvantoja. 

Seuraan keskittyneenä pinnassa viistävää perhoani, jota hetkeä aimmin kävi ravistelemassa lupaavan kokoinen kala. 
Säpsähdän kuullessani ihmisen puhetta: 
"Onko tullu kalaa?", kysyy vastarannalla kokkaileva bussituttuni. 
"Joo yks semmonen nelkytsenttinen harri tuli." 
"Tuliko tästä joesta vai?"
"Joo, tosta alempaa suvannosta."
Seuraa hetken hiljaisuus, lopetan perhon uiton ja kelaan siiman rullalle.
"Yllättävän syvä joki tää, aika kauan piti ettiä ylityspaikkaa."
"Joo."

Sitten jatkan matkaa, palaan teltalle ja jätän kaverin ruokailemaan omassa rauhassaan. Vain tunti sitten, ennen kalahavaintoja, oli oloni yksinäinen ja hieman alakuloinen, mutta heti toisen ilmaannuttua kaveni elinpiirini ja nyt erämaa tuntuu ahtaalta. Jos olemme nyt näin lähellä toisiamme, voi kohtaaminen tapahtua jatkossakin koska tahansa, ellei pidä varaansa. Hetken päästä asia kuitenkin unohtuu, kun kamppailen maasta keräämieni koivunoksien sytyttämisen parissa. 



Reilun tunnin äheltämisen jälkeen harjus on kypsä. Syön  sormin, sillä perusteellisista etsinnöistä huolimatta en löydä lusikkahaarukkaani mistään. Ruokaillessani laulujoutsenpari lentää joen yllä kohti koillista. Kansallisromanttinen näky osuu juuri oikeaan hetkeen. Menen nukkumaan tyydyttyneenä.

27.6.

Herättyäni, etsin luhaa vielä kerran, tuloksetta. Päättelen sen unohtuneen edelliseen leiriin, jossa suunnittelin sen sijoittamista järkevämpään paikkaan rinkassa. Aamuuuron syön näkkileivän palalla lapioimalla. Rinkka selässä, leirien väliseen matkaan kului puolisentoista tuntia, joten ilman kantamuksia selvinnee tunnissa. Harmittelen ettei lenkkareita mukana, reissu olisi juoksemalla ohi reilussa tunnissa. 

Kulkiessa kaivelen muististani paikkoja, joissa olen pitänyt taukoja tullessa. Ne löytyvät helposti, sillä istumiseen sopivia kiviä on polun varressa harvassa. Suurikokoinen lintu lentää korkealla harmaalla taivaalla, lajimäärityksen tekeminen on mahdotonta kun mukana ei ole kiikareita. Toivon näkevinäni vielä kotkan, aiempien reissujen havaintojen perusteella sen mahdollisuus kasvaa lähipäivinä. Tällä kertaa kyseessä saattoi olla korppikin. 

Saapuessani koivikkoon, etsin samalla polttopuita, sillä telttapaikkani tuntumassa on enimmäkseen huonosti palavaa märkää puuta. Nostelen kuivempia, isoja oksia polulle, jotta ne löytyvät helposti paluumatkalla. Luhan paikkakin on kävellessä palautunut mieleen kuin itsestään, keskittyessäni muuhun. Laskin sen kivelle rinkkaa pakatessa, enkä ikinä laittanut sitä uuteen paikkaan, mutta en keksinyt yhtään, ja unohdin luhan kivelle, alla kuvassa näkyvältä poronvasalta parikymmentä metriä edemmäs.




Muistoni osoittautuivat paikkaansa pitäviksi. Paluumatkalla kannan kasvavaa pinoa puita käsissäni. Vaihdan kosteampia kuivempiin vielä puolivälissä, kulkiessani tunturimittarien tappaman kovikon sivuitse. Reilun kahden tunnin reissulta palattuani, tipautan puut käsistäni valloittamalleni nuotiopaikalle, tungen taskuihini perhorasiat ja muut tarvittavat, otan vavan käteen ja kiiruhdan joen rantaan malttamattomana. Ensimmäinen ja ainoa tavoite on tietenkin ruokakalan pyytäminen. Sen jälkeen voi sitten tehdä mitä huvittaa.

Harjus on tänään otillaan. Kalastan mahdollisimman suurilla ja rumilla perhoilla. Ensimmäinen kala puree simppujäljitelmää, mittaa on komeat 49cm joten se päätyy teuraaksi. Yhden miehen päivälliseksi annos on reilu, mutta eilisen kalan jälkeen uskon suoriutuvani tästäkin yhdellä istumalla. 42-49cm harjuksia nousee viisi, lisäksi muutama muu mitallinen. Parhaaksi osoittautuu hahmoltaan suurin perhoni, musta lohiperho, joka lopulta jää pohjaan. Taktiikan paras puoli on se, että kookkaan perhokoukun kita on niin suuri, ettei pienempi harjus saa napattua sitä suuhunsa. Kiinni jäävien kalojen keskikoko kasvaa, eikä pienempiä kaloja tule turhaan rääkättyä. Yhden hyvän harjuksen menetän sen kiepautettua siiman joen pohjassa lepäävän koivun oksiin, yrittäessäni samalla tallentaa väsytystä kameralla. Seuraavan, 45cm kalan, väsytyksen ja vapautuksen onnistun kuitenkin dokumentoimaan tyydyttävästi.







Joki on synkkä. Ilma on kylmennyt entisestään ja taivas säilyttää harmautensa. Kun myöhään illalla ryhdyn kalanpaistoon, on paikalle löytänyt kaksi kuukkelia. En ole ennen nähnyt niitä näin kaukana lähimmistä männyistä. Ehkä nuotiolla paistuva kala houkuttelee linnut kaukaakin, pitkän kulkijattoman kauden jälkeen.

28.6.2012

Herään kusihätään aamukuudelta. Telttakangasta vasten törmäilee jotain vettä keveämpää. Olen nukkunut pipo päässä, makuupussin hupun suu pieneksi hengitysaukoksi kiristettynä. On kylmä. Päätän suorittaa rakon tyhjentämisen mahdollisimman tehokkaasti. Riisun sukat ja kuoriudun ulos makuupussista, pelkästä kylmyyden ideasta täristen. Availen teltan vetoketjut ja loikin viitisen metriä, lähimmän koivun juurelle, tarpeeni toimittamaan. Jostain syystä vaisto ajaa tällaisessa tilanteessa juuri lähimmälle maamerkille, puulle, eikä vain mihin tahansa kohtaa varvikkoa. Ehdin pöhnän heikentämine aisteineni tutustua olosuhteisiin sen verran, että ymmärrän, takaisin telttaan ja edelleen makuupussiin, päästyäni maan olleen valkoinen. Kosteanpuoleiset hiutaleet aiheuttavat havinan telttakankaassa. Inhottavien olosuhteiden innoittamana nukun, kunnes nälkä pakottaa puuron keittoon. Nyt puolenpäivän aikaan lumi on onneksi jo sulanut maasta.

Joka tapauksessa olen päättänyt käydä tänään pesulla. Sietämätömmimmät vaiheet prosessissa ovat riisuutuminen ja pukeutuminen. Vesi on sentään hieman ilmaa lämpimämpää. Jälkeenpäin en kuitenkaan saa itseäni millään lämpeämään. Leirin purkaminen ottaa aikansa. Kylmyyden kannalta toivoisi ripeyttä toimintaan, mutta se on hajanaista ja lepsua, ikään kuin seuraava määränpää tai sinne pyrkiminen eivät nostattaisi tunnelmaa. Tällainen arkinen välinpitämättömyys ei ole itselleni erämaasta tuttua. Olen kuin kotonani: selviytymässä velvollisuuksista itseäni kohtaan, pakotettuna, olosuhteiden uhrina, tavoitteenani maksimoida vapaa tavoitteeton oleilu. On kuitenkin aika vaihtaa maisemaa. Kalaan ei ole enää eilisten kokemuksien jälkeen kiire, enkä suoraan sanottuna usko, että tällä joella on minulle enää suurempia kaloja annettavana. 

Lämpötila ei ole montaa astetta aamun räntäsateesta noussut. On vielä kahlattava sandaaleissa joen toiselle puolelle. Kokemus on yhtä virkistävä kuin ennenkin. Vaellan pipo päässä, lapaset käsissä ja kuoritakin alla on kerraston lisäksi fleece-takki. Jalat sentään pysyvät liikkuessa lämpimänä ilman pitkiäkalsareitakin. Hetken päästä eteen tulee tuttu puro, jossa vesi on tällä hetkellä niin korkealla, että joudun rämpimään soisessa ja koivikossa parikymmentä minuuttia, ennen kuin löydän kivikon, jota pitkin pääsen uron yli vaelluskengät jalassa.

Tunturiin noustessa tuuli yltyy. On niin kylmä, ettei huvita pitää taukoja, edes laskea rinkkaa hetkeksi selästä. Kun maasto on kuitenkin helppoa kulkea, ehtii mielessään ihmetellä kaikenlaista. Yritän päivittää suhdettani vaeltamiseen. Hitaat aamut, luhan unohtaminen edelliseen leiriin ja rauhallinen suhtautuminen asioiden kulkuun, osoittavat lepsuilun puolelle lipsuvaa rentoutta. Uusi piirre toiminnalleni ei tarkemmin ajateltuna yllättä, vaikka muutoksen oivaltamisen hetkellä niin tekikin. Retken valmisteluissa tapahtuvat lipsahdukset ovat aina kuuluneet asiaan, mutta niiden syynä on ennenminkin stressi kuin liiallinen rentous. Mukavuudenhalun motivoimana, olen tehnyt normaalia pidempään töitä nuotioiden parissa ja istunut iltaa tuleen tuijottaen hampaiden pesuun saakka, palaamatta kalaan suurempien saaliiden toivossa. Olen viettänyt aiempaa enemmän aikaa tekemättä ei mitään. Erämaassa olemisesta on tullut arkisempaa.

Ennen Piekanaäytsistä kulkemista,




tunturikihupari käyttäytyy hyökkäävästi. Kävelysauvoilla suojautuen, saan agressiiviset linnut pysymään edes metrin päässä päänahastani. Pesänsä sijainnin ansiosta kihut joutunevat puolustamaan pesäänsä ohikulkijoilta vielä useaan otteeseen tänä kesänä.

Äytsin rakka on kuivanakin haasteellinen kuljettava, sillä tuuli on puuskissa niin voimakas, että se horjuttaa. Sauvoja osaa arvostaa. Pidän lyhyen tauon, matalaan notkoon, puron varteen laskeuduttuani. Syön suklaata ja pähkinöitä, mättään takana istuen. Vielä on reilu pari tuntia ylä- ja alamäkeä, enimmäkseen avotunturissa. Huipuilla vierailu ei käy edes mielessä. Toivon vain että tuuli vähän hellittäisi tuntureiden takana. 





Korkeimman kohdan ohitettuani, tarkastelen alueen kaakkoiskulmaa aikomuksenani ensi kertaa kulkea sen lävitse. Luvassa näyttäisi olevan paljon järviä, metsäistä ja soista maastoa, tuntureiden madaltuessa hiljalleen vaaroiksi. Poistun, kahden ja puolen päivän jälkeen, vanhalta postipolulta, kiertääkseni leirijärveni toiselle puolen helpompaa reittiä. Samalla tajuan, että voin vaeltaa loppumatkan kokonaan omia polkujani, jolloin ihmisten kohtaamisen todennäköisyys on huomattavasti pienempi. Aikaakin on vielä kiertelyyn ja kaarteluun, suunnitelma on avoin ja tarve sitoutua alkuperäiseen on laskenut reissun edetessä.

Pystytän teltan järven tuntumaan, laeltaan tasaiselle kumpareelle, ja koitan suunnata sen järkevästi suhteessa tuuleen. 



Vedän jalkaan pitkät kalsarit ja välihousut. Palelen silti odottaessani falafel-taikinan tekeytymistä. Käyn tarkkailemassa järveä, mutta olosuhteet eivät innosta kalastamaan. Jos haluaisi päästä heittämään sivu- tai myötätuuleen olisi kahlattava. En aio riisua yhtäkään vaatekappaletta. Lopulta olen niin väsynyt ja kylmissäni, etten jaksa syödä ruaasta kuin puolet, ennen kuin pakenen makuupussiin lämpenemään. Aurinko valaisee teltan, samalla kun vesipisarat alkavat ropista kankaaseen.

29.6.2012

Herään kuumuuteen teltassa, on t-paita keli. Vaikka ilma vaihtuu teltassa hyvin, ei suorassa auringonpaisteessa nukkuminen oikein onnistu aamu kymmenen jälkeen. En muutenkaan ole erityisen innokas teltassa nukkuja. Yksin ollessa, on kahden hengen teltassa ihan mukavasti tilaa, mutta kaverin kanssa, erityisesti märkien varusteiden seassa sinnitellessä, on ankean ahdasta. Tällä reissulla nukkuminen on sujunut ihan hyvin. Valoisuus ja lämpö, ovat kesällä yleensä häiritsevimpiä tekijöitä. Nyt on ollut enimmäkseen kylmää ja harmaata. Uni on kuitenkin katkonaista ja epämukava makuualustani pakottaa kääntämään kylkeä usein. Teltta on kuitenkin pakollinen suoja, mikäli on päästävä eroon ihmisistä. Pysyvät rakennelmat vetävät nimittäin erämaassakin väkeä puoleensa. Vaikkei niissä olisi tarkotus yöpyä, on kiinteän suojalla rauhoittava vaikutuksensa. Tupien ja kammien kiinnostavuus kasvaa aina sitä mukaa, kun ihmisen jättämät merkit vähenevät, kaukana kaikesta ne ovat nähtävyyksiä.

Hyvä esimerkki täällä Muotkalla on Lahtisen kämppä. Viidenkymmenen vuoden ikään päässyt, ulkoisesti huussia muistuttava "tupa", jonka laverille ilmeisesti mahtuisi kaksi ihmistä nukkumaan, vaikka silmämääräisen tarkastelun perusteella ei siltä näytäkään. Kämppä sijaitsee kymmenisen kilometriä tiestä, Peltojoen länsirannalla, ja suostuttelee varmasti jonkin turistin silloin tällöin luokseen silkalla olemassaolollaan. Moni yöpyy teltassaan tällaisen maamerkin läheisyydessä, voihan pysyvän rakennelman ainakin olettaa sijaitsevan miellyttävällä paikalla. Toisenlaiseen ympäristöön siirrettynä, esimerkiksi taajama-alueelle pellon kulmaan, Lahtisen kämppä tuskin kiinnostaisi muita kuin leikki-ikäisiä lapsia. Korkeintaan joku vaatisi huonokuntoisen kopin pyyhkäisemistä maan päältä, maisemaa rumentamasta.

Eri erämaa-alueiden suosiossa on suuria eroja, ja epäseksikkäillä alueilla voi kämpilläkin poiketa muita kohtaamatta. Missä vain voi toki sattumalta käydä niinkin epäonnisesti, että joku kiertää tuvalta tuvalle samaan aikaan, lähes samaa tahtia. Jos rajaa kulkunsa merkatuille reiteillä, on vaarana että yksinäisyys jää haaveeksi. Kokemukseni tällaisista vaelluksista on tosin vähäinen, sillä olen yrittänyt pysyä poissa muiden jaloista, syrjemmässä. Joka tapauksessa, huonolaatuista unta sietää tietäessään, että yönsä voi viettää missä tahansa minne jalat kantavat. Pitkien sateiden jälkeen voi toki nöyrtyä tuvalle muiden joukkoon, varusteita kuivattelemaan. Mökkielämää kuivana ja ihmisten seurassa, vai yksinäisyys ja märkyys? Kukin painottaa omia juttujaan. Kun itselleen antaa luvan tällaiseen periaatteiltaan väljään ajatteluun niin tietääpä ainakin, ettei märkyydestä ole pakko kärsiä, jos on valmis tinkimään vapaudestaan.

Päätän vaihtaa suuntaa ja lähteä seuraavaksi kohti Kettu-Pekan kenttää. Tämän tekstin kohdalle on karttaani merkitty pieni aukio ja rakennus. Enempää minulla ei ole paikasta tietoa, ja siksi se kai kiehtookin. Luvassa on suota, koivikkoa ja kivikkoa sekä jyrkkäpiirteistä tunturia, seuraavan kuuden tunnin ajaksi. 

Uudet kenkäni painavat jalkapöytää ilkeästi, ne eivät hierrä vaan ruhjovat. Teippasin haavalappuja verenpurkaumien päälle jesarilla,



mutta heti alkumatkasta alan miettiä radikaalimpeja keinoja, sillä jokainen askel tuntuu nyrkin iskulta. Kun maasto on kivikkoista puskaa ja hyttyspilvi seuraa mukana, luoden formulakilpailujen äänimaailmaa, olen ärtynyt. 



Onneksi tunturikoivikko madaltuu rinnettä noustessa, tuulen samalla yltyessä hälvenee hyttyspilvikin. Laki on kuitenkin hetken päästä ylitetty ja jyrkän rinteen laskeutuminen tuottaa muistiinpanojen mukaan "lähes sietämätöntä kipua". Edessä avautuva maisema paljastaa tulevaisuuteni epämukavaksi. Luvassa on rypemistä raskaassa maastossa, paljon pidempään kuin kuvittelin. Toivon vain, että jalkani turtuvat kipuun. Näkymä taapäin on paljon miellyttävämpi.




Laitan kartan ja kompassin rinkkaan, kun kulkusuunta on selkeä ja tuuli riepottaa karttakoteloa, niin että siitä on pidettävä kiinni tai se hakkaa kasvoihin ynnä muihin herkkiin kehonosiin.  Kuljen harhaan oikeastaan heti kun se on mahdollista. Valitsen väärän puronotkon, jonka laitaa lähden kulkemaan alas, kohti järveä. Vaistomaisesti ajauden helppokulkuisemmalle alustalle, liiaksi länteen. Onni on myötä, nimittäin hetken kuluttua pysähtyessäni juomaan purosta, avosuonlaidassa, liitää kotka yltäni ja laskeutuu rauhallisesti kaarrellen noin viidenkymmenen metrin päähän minusta. Kaivan hätäpäissäni kameran esiin, enkä näe lintua enää. Kiihtyneessä tilassa, lähden kameran kanssa hiipimään lähemmäs kotkan laskeutumispaikkaa, jonka sijainnista en ole enää lainkaan varma. Aiemmin en ole nähnyt kotkaa näin läheltä, vaan lajimäärityksen varmentaminen on vaatinut kiikarin käyttöä. Kotka on mystinen otus, lapsuuden kaljamainosten uljas vapauden symboli. Näin lähelle lintua pääsemistä voi pitää onnekkaana. 

Kotkaa ei näy missään. Jostain syystä ajadun suon länsipuolen rinteille etsimään merkkejä linnusta. Lisäetsinnöt tuntuvat turhalta, kameran ulkoiluttaminen todistusaineiston tallentamiseksi tuntuu ikävältä velvollisuudelta. Löydän kaksi poron vasan raatoa, sekä yhden kanalinnun höyhennyksen jäljet. Toinen vasoista on paloiteltu luita myöten, toisen raajoissa on vielä hieman lihaa jäljellä. Kärpäset eivät paljoa väistä ihmistä. Kiihtymykseni on tasaantunut, olen saanut raadoista valokuvia, joten päätän jatkaa matkaa. Tajuan suunnistusvirheeni, se ei kuitenkaan harmita äskeisen kohtaamisen jälkeen. 

Jalkojen särky jatkuu helvetillisenä. Vahva villieläimen tuoksu kantautuu toistuvasti nenääni tuulen mukana. Kopautan kävelysauvojani, aina välillä, muutaman kerran yhteen. Kyseessä on todennäköisimmin hirvi, karhukin on toki mahdollinen, mutta ainakaan poroista ei tällaista tuoksua lähde. En haluaisi yllättää karhua tuulen alapuolelta. Pidän tauon kirkasvetisellä tunturilammella. Tutkailen lammen pohjaa, josko siinä olisi syvempiä painaumia kalojen piiloksi. Lampi on kuitenkin matala, eikä kaloja näy, sen sijaan matalan hiekkapohjaisen lahden pohjassa on jäljet, jotka tulkitsen karhun tassujen aiheuttamiksi.

Jatkan matkaa tutkaillen samalla maastoa turhankin tiiviisti, sillä välillä pitäisi tarkastella myös seuraavaa jalansijaa. En kuitenkaan astu ulosteeseen tai tongittuun muurahaispesään. Nilkka muljahtaa hieman ja huomio siirtyy taas jalkojen särkyyn. Nilkassa tuntuu vain pientä kipua, mutta jalkapöydät ovat tulessa. Jalkojen puutumista toivoessa, harpon seuraavat pari tuntia määrätietoisesti, taukoja pitämättä. Sitten pääsen kiinteämälle maalle järven rantaan ja pian saavun Kettu-Pekan kentälle. Ympäristöään tasaisempi kenttä lienee vanha pelto, sillä joidenkin metrien etäisyydellä toisistaan, ympäri kentän, kasvavien katajien seassa on heinikkoa, joka ei vielä tänä kesänä ole alkanut kasvaa. Nähtävyys on lievä pettymys. Kävelen rantaan, jossa on ylössuin käännetty lasikuituvene, jonka pohjan päällä lepää harmaantunut sopulin raato. Kivistä on kasattu tulisija, lähimmän koivun oksassa on puhkiruostunut ämpäri ja veneen takana on kahteen koivuun kiinnitetty jo lahonnut lauta, jossa on naulat pystyssä, todennäköisesti avuksi verkkojen selvittämisessä. Lasken rinkan selästä ja vaihdan sandaalit jalkaan. Suoranainen kipu hälvenee lämpimäksi hohteeksi. Mietin jatkaisinko matkaa saman tien, ennen kuin ehdin tottua jalkojen kivuttomuuteen, vai jäänkö tänne leiriin. Päätän syödä ennen päätöksentekoa.


Syödessäni huomaan edempänä harmaan rakennuksen, jota lähden tutkimaan. Olin jo ehtinyt unohtaa koko asian. Päätän ottaa rinkan mukaan ja jatkaa samalla kohti komeampaa leiripaikkaa.Jonkinlaisesta huovasta ja laudasta kasattu kammi, on seiniltään osittain turpeella eristetty. Katon harja yltää juuri ja juuri pääni yläpuolelle. Katon läpi kurottaa kamiinan piippu.  Ovessa ja takaseinässä on pleksinen ikkuna ja oven päälle lautaan on veistetty tikkukirjaimin: VILLASULO.




Ovi ei ole lukittu, vaan teljetty lapiolla, joten kurkistan sisään. Oikealla seinustalla on ruosteinen kamiina, vasemmalla kapea laveri, jolla on makuualusta. Takaseinän laveri on leveämpi ja sillä on kaksi superloni-patjaa rullalle nyöritettynä, yöpyjiä odottamassa. Laverin alla on kannellinen muovilaatikko, jonka sisällön voi päätellä sen kylkeen tussatusta tekstistä: "Ethän koske riekonpyytäjän ruokiin". 

Kammi on hieman törkyinen, mutta tällaisessa paikassa on aitoa erämaahenkeä, joka on tuttua lännenelokuvista ja sarjakuvista. Valtion maille on rakennettu oma tarkoituksenmukainen asumus, metsästysreissujen yöpymisiä varten. Ovea ei lukita, vaan paikka on kaikille suojaa kaipaaville ajoin, kunhan vain ruuat jättää rauhaan. On vaikea arvioida koska täällä on viimeksi käyty. Vaikka paikka on tunkkainen, kelpaisi se itselleni yösijaksi, jos mukana olisi vain seuraa ja viinaa. Tällaisissa paikoissa Tex Willer ja Kit Carson vierailevat, muiden jo sekopäiseksi tuomitseman, metsämiehen luona kyselemässä tietoja kulkijoista, viskipalkkiota vastaan. Paikassa on lainsuojaton tunnelma. Jos olisin aikeissa irtautua yhteiskunnasta, olisi tällainen paikka otollinen liian uteliailta piilotteluun. Kukin keskittyy huolehtimaan itsestään, ei kysele muilta kulkijoilta liikoja, eikä pidä itsestään turhaa meteliä. Ympärillä on erämaa, jossa törmää paljon useammin kuolleeseen karjaeläimeen, kuin elävään ihmiseen.

Alkaa olla jo yö. Olo on sellainen kuin olisin laskuhumalassa matkalla baarista kotiin, rinkka selässä kivikoiden läpi. Jalkoja ei särje enää aivan niin pahasti kuin aiemmin. Taivas on kirkas ja järvi tyyni. 



Välillä kivikko vaihtuu hiekkarantaan, välillä on ainakin väsyneelle hankalakulkuista kalliota, jossa kompuroin eteenpäin huolettomasti. Päässäni soivat traumaattiset lastenlaulut, joita en voi olla hyräilemättä, vaikka ne tuntuvat vievän viimeisetkin järjen rippeet mennessään. Vastarannalta kohoaa kallioinen ja jyrkkäpiirteinen tunturi, jonka olen joskus kulkenut ylös, nelinkontin, täydellä rinkalla. 




Oli pakko kiivetä ylös asti, kun alas palaaminen vaikutti vielä vaarallisemmalta. Kului puolitoista tuntia ennen kuin rinne loiveni ja tunturikoivut madaltuivat. 

Muutama kala tuikkii järvellä, mutta ne ovat kaukana heittoni ulottumattomissa. Matkaa ei kuitenkaan ole jäljellä paljon ja perillä on melko luotettava kalapaikka. Ikäväkseni saan todeta, että suunnittelemani telttapaikka on jo varattu. Vetäydyn parisataa metriä etäämmälle ja kokoan perhokalastusvälineet. 

Aamuyöllä kala on näillä leveyksillä monesti passiivisimmillaan. Nytkään ei liene monta astetta lämmintä, eikä joessa ei merkkejä elämästä, kaloista tai hyönteisistä. Voimakkaasti painotettu perho ui lähellä suvannon pohjaa. Haravoin joen ylimmän kosken loppuliukua summittaisesti. Yllättävän voimakas kala on kiinni perhossa vartin kuluttua. Kolkattuani, tähän paikkaan suuren, 40cm harjuksen, jatkan kalastusta vielä puoli tuntia, tuloksetta. Paistan kalan ja päätän nauttia yöttömästä yöstä, kun aurinkokin kerran on taivaalla, pilvien peittäessä sen vain hetkittäin. 



Käyn välillä kalastamassa puoli tuntia. Sessioiden välissä, makoilen rannalla, välillä torkkuen, kunnes alkaa sataa. Sitten pystytän teltan ja nukun virka-ajan ohi. 

30.6.

Herään ilta kuudelta. Enää ei sada, mutta järven suunnalta käy kova puhuri. Toisen teltan väki on häipynyt, joten saan tutkailla aluetta rauhassa. Aallot kasvavat vaahtopäisiksi. Tunnelma on kuin meren rannalla. Perhonheitto tuntuu näissä olosuhteissa yltiöpäiseltä idealta, joten laitan vavan putkeen ja kelan rinkkaan. Mietin miten pääsisin eroon rikkonaisen rytmin ja pitkien päiväunien aiheuttamasta pöhnästä. Syön niin paljon kuin jaksan. Vilkuilen kelloa, odotellessani oikeaa hetkeä lähteä kohti maantien varren mökkikylää, Muotkan Ruoktua, jonne treffit on sovittu seuraavaksi aamuksi. Keskiyöllä käyn uimassa, 



sitten puran lämpikseni teltan ja, puettuani kaikki mahdolliset vaatteet päälleni, nostan rinkan selkään ja lähden. Päällimmäisenä tuntemuksena ovat väsymys ja jalkojen kestämätön kipu. Suoriudun taipaleesta hoippuen. Kipu hellittää, kun keksin vaihtaa kenkien nauhoitusta aina sen voimistuessa. Olen perillä puolitoista tuntia ennen kahvion avautumista, odottelen terrassin penkillä makoillen, kymmenen asteen lämpötilassa.

No comments:

Post a Comment