Etäisyyden saaminen

Kaupunkiympäristössä ihmisiltä ei saa rauhaa kuin sulkemalla heidät pois, keskittymällä täysin johonkin muuhun, vaikka musiikkiin, elokuvaan tai meditaatioon. Itse koen tarvetta jättäytyä sosiaalisen toiminnan ulkopuolelle pidemmäksi aikaa kuin keskittymiseni kantaa. Erämaassa yksinolo ei vaadi suorittamista, vaan se on vallitseva olosuhde johon sopeutuminen tapahtuu itsestään. 

Toisinaan käy niin, että yksinäiset kulkijat kohtaavat. Kokemus voi olla hämmentävä. Vaistomaisesti kohtaamisia tuleekin välteltyä. Lajimme selviytymisen kannalta aikanaan elintärkeä vainoharhaisuus ilmenee ennakkoluulona muita kulkijoita kohtaan. Teltat kierretään kaukaa ja antava kalapaikka on usein merkattu nuotiolla, tyhjällä bensakanisterilla ja kaljatölkeillä. Toisen reviiriä kunnioitetaan, sillä se on paras keino suojella omaa. Omalla reviirillään voikin sitten temmeltää mielensä mukaan; ei ole pelkoa kyttäävästä naapurista tai muista kiinnijäämisen tavoista. Jo muutaman vapaana kuljetun päivän jälkeen puhuminen tuntuu vaivalloiselta, ja kommunikointi vastaantulijan kanssa rajoittuu mutinaan ja murahteluun (näin saatetaan toki toimia myös kaupungissa naapureiden välillä). 

Kaupungissa valvontaa ei voi välttää, sitä suorittaa niin naapuri kuin viranomainenkin.  Erämaassa kummatkin ovat harvassa. Luonto ei rankaise huonosta kohtelustaan välittömästi; se ei langeta sakkoa ylinopeudesta, mutta määrittää täysin olosuhteet joihin ihminen joko sopeutuu tai ei. Vaelluksella on helppo ymmärtää, että perusasioista on pidettävä huoli, muuten riski joutua vaikeuksiin kasvaa nopeasti.  Liian nopeaa kulkemiseta seuraa ylirastustila, josta ei suoriudu tilisiirrolla. Väsyneenä märässä metsässä, hyttysten keskellä, ruuan valmistus ja teltan pystytys on epämiellyttävää puuhaa. 

Kaiken sujuessa voi näyttää siltä, että luonto on armollinen ja tarjoaa erinomaiset edellytykset viihtymiselle. Toisinaan luonto näyttäytyy brutaalina, ikään kuin se pyrkisi tekemään kaikkensa, jotta ihminen kärsisi mahdollisimman paljon. Erämaassa toimitaan mielivaltaisen psykopaatin armoilla, jonka motiivina tuntuu olevan oman valta-aseman vankistaminen. Tässä kamppailussa ihmisen kyvyt vaikuttaa ovat olemattomat. Erämaassa ei ole ketään kelle valittaa, ei ketään johon yrittää vaikuttaa. On vain sopeuduttuva ja varustauduttava mahdollisimman hyvin. Oman pienuuden kokeminen tällä tapaa on vapauttavaa kerta toisensa jälkeen. Omien kykyjen rajallisuuden tunnustaminen vapauttaa energiaa olennaiseen. Itse olen sen ansiosta oppinut selvemmin näkemään, millä asioilla on merkitystä oman hyvinvoinnin kannalta, myös ihmisten parissa. 

Erämaa-alueiden säilyttäminen on tärkeää jo senkin tähden, että tiettömillä taipaleilla, kaivosten päästöjen ulottumattomissa, saa konkreettisesti etäisyyttä arkeensa ja yhteiskuntaan niin, ettei näitä asioita ajattele välttämättä lainkaan useaan päivään. 

Reittipiirros, rajoitteita ja vapauksia

Tähän karttaan olen keltaisella merkinnyt suurpiirteisesti erään reittivaihtoehdon. Aikataulun ja kohteiden kiinnostavuuden kannalta tuli mieleen, että mahdollisesti voisin koukata Näätämön kautta ja luopua Nuorgamissa kääntymisestä. Joka tapauksessa kuljettu matka asettunee kokonaisuudessaan 400 ja 450km:n väliin. Ensimmäinen pätkä, Nellimistä Sevettijärvelle tai Näätämöön, on pisin. Tällä pätkällä on myös pidettävä aikataulusta huolta, sillä seuraani liittyy toinen vaeltaja Kaldoaivin halki kulkemaan ja hänen aikataulunsa on sitova. Keskimäärin on edettävä suunnilleen 100km/vko vauhtia joka kuulostaa mukavan leppoisalta ja mahdollistaa lepäilyä tai spontaaneja reitiltä poikkeamisia. 

Säilytän oikeuden tehdä muutoksia reittiin milloin tahansa. Samoin otan vapauden pitää taukoa blogin päivittämisestä erämaassa oleilun aikana, mikäli touhu alkaa maistua liiaksi työltä. Vapauden tunteen saavuttaminen on kuitenkin tärkeää tällaisella matkalla. Pyrin siihen ettei raportointi vaikuttaisi ajatteluuni poissulkevasti, ja ilmaisu siloittuisi itsesensuurin hampaissa.