Kesäkuussa Varangerhalvöyalla

Edellisestä kirjoituksesta on kulunut pitkä aika. On päässyt käymään niin, että kirjoituksista on kehkeytynyt liian laajoja ja raskaita, jotta olisin jaksanut saattaa niitä valmiiksi. Nyt olen päätynyt muuttamaan lähestymistapaa hieman - keskityn keveämpiin kirjoituksiin, joita pyrin julkaisemaan aiempaa tiheämmin.

Asiaan: tänä vuonna olen kokeillut erilaisia varustuksia ja lähestymistapoja vaeltamiseen, jotta oppisin jotain uutta. Tulentekotaitoa kohentaakseni olen pyrkinyt kypsentämään ruoan mahdollisimman usein tulilla, puutavaran laadusta huolimatta. Nyt viitisenkymmentä nuotiota myöhemmin alan olla luottavainen sen suhteen, että saan tulet aikaiseksi, mikäli vain tulitikut ovat mukana. 

Vuoden ensimmäinen kesävaellus sijoittui Varangerhalvöyalle, kansallispuiston länsirajan tuntumaan. Olimme liikkeellä kesäkuun loppupuolella ja käytimme vaelllukseen 11 päivää. Reittimme kulki Skiippagurrasta Båtsfjordiin ja sieltä takaisin Nessebyhyn. Alun pitäen vaellus oli tarkoitus päättää Vadsöön, mutta tunturissa oli vielä niin paljon lunta (ja vettä), että osuus Syltefjorddalenista tunturiylängön yli suoraan etelään tuntui liian vaativalta, varsinkin takareiteni venähdettyä. Jännityksen lisäämiseksi ja matkakulujen matalana pitämiseksi päätin kokeilla suunnistusta hieman puutteellisella kartalla. 

Kartta oli netistä tulostettu A4, jossa 1,6cm kartalla vastasi 5km maastossa, eli mittakaava oli 1:320 000, käyrävälinä 100m. Kartasta näki siten joet, tiet ja tunturialueiden muodot pääpiirteissään. Metsä, jota alueella ei tosin juuri ole, oli merkattu vihreällä. Olen tuhrinut keltaisella reittimme Skiippagurrasta (joka jää reilun kilometrin verran kartan ulkopuolelle) Båtsfjordiin ja violetilla sieltä Nessebyhyn.

  

 Kesä teki tuloaan alkumatkan puronotkossa.

Päättelin, että suunnistus olisi helpointa, mikäli kulkisimme korkeinta tunturiselännettä pitkin, jolloin näkyvyys olisi kelin suosiessa hyvä ainakin kahteen ilmansuuntaan. Samalla kulkumme ohjautuisi tunturialueen muodon ansiosta luontaisesti oikeaan suuntaan (pohjoiseen/ koilliseen), vaikka suunnassa kulku olisi paikoin haparoivaa, mikäli vain pitäisin huolta ettemme lähde vahingossa laskeutumaan. Haasteina olivat syvät jyrkkäpiirteiset laaksot, joita pitkin sulamisvedet kulkeutuvat kohti Jäämerta ja jotka asettuivat useasti kohtisuoraan reittiimme nähden. 

 
Käyrävälistä johtuen (100m) kartassa ei tietenkään laaksoja nähnyt, suurinta kanjonia (kuvassa) lukuun ottamatta, mutta niiden pohjalla virtaavat purot ja joet oli kuitenkin merkattu. Osa näistä kesäkuussa vuolaista virroista voisi hyvinkin olla loppukesästä täysin kuivia uomia. 

Jouduimme siis kulkemaan kanjonien poikki useasti. Mitä ylempänä kuljimme sitä paremmin vältimme kiipeilyn, jota tulikin lopulta aika vähän. Ongelmana oli lumi. Saapuessamme etelän suunnasta, oli vastassa pohjoisrinne, joka oli monesti vielä hyvin paksussa vesisateen sohjouttamassa lumipeitteessä. Lumilipan luonnetta oli lähes mahdotonta arvioida yläpuolelta katsoen, joten paikoin olin kokemattomana lumen koostumuksen tulkitsijana rehellisesti sanottuna pulassa. Yksi puron ylitys lumisiltaa pitkin vaikutti jälkeen päin arvioitunakin riskaabelilta, mutta paikan kiertäminen olisi onnistunut kenties vain uimareissun avulla jossain puolen päivän matkan päässä alavirran suuntaan. Lumen koostumuksen tulkitseminen lisättäköön siis kehitettävien taitojen listalle.

   

Kertaalleen löysimme lumikentän läpi näin helpon kulku-uran.

Kuljimme poroaitaa myöten kivikossa kuusi tuntia yhtä mittaa, kunnes telttapaikka löytyi.

Aiemmin mainitsin, että takareiteni venähti reissussa. Tästä johtuen liftasimme viimeiset 15km Båtsfjordiin (onneksi olimme jo lähellä tietä). Liukastuin Syltefjordelvan mutaisella rantapenkalla ja tunsin ikävän napsahduksen polven takana. Aluksi kuvittelin, että vamma tuli polveen, mutta onneksi ei. Kipulääkityksen ja tukisidoksen avulla vaeltaminen onnistui vuorokauden levon jälkeen, kun vaihdoimme reittisuunnitelmaa ja kuljimme helpommassa maastossa. Yllättävän vähän tällaisia vaivoja on vaelluksilla tullut. Viime vuonna tosin nilkkani venähti Norjan reissun viimeisenä päivänä, mutta tuolloin jatkoin kulkua niin että jalka turtui ja kipu alkoi kunnolla vasta autossa paluumatkan aikana.

Båtsfjordissa vuokrasimme huoneiston yöksi ja saimme varusteet kuivattua (ja liimattua). Kuvat Heini Ernamo.

Paluumatkasta tuli huomattavasti helpompi. Enimmäkseen kuljimme mönkijäuralla, joka tosin loppumatkasta tulvi niin paljon, että viimeisenä päivänä saimme kahlata enemmän kuin viidesti. Purot olivat alempana metsärajan alapuolella kasvaneet niin että välillä kahluupaikan löytäminen uran kohdalta ei ollut enää itsestäänselvää. Lisäksi sää oli lämmennyt sen verran, että hyttysiä oli huimasti. Niinpä kuljimme viimeiset reilu 30km merenrantaan yhdessä päivässä, vaikka olimme varanneet osuuteen kaksi päivää. Vaellus päättyi Nessebyn kirkon aidan kylkeen, jossa nukuimme teltassa. 

Pitkästä aikaa tulin bonganneeksi uuden nisäkäslajin: naalin. Toinenkin harvinaisempi tapaus osui kohdalle, näimme saukon puron varressa, sata metriä puurajan yläpuolella. Kumpikin otus olisi jäänyt huomaamatta ilman tunturikihujen apua. Ilmeisesti nisäkkäitä epäiltiin muna/ poikasvarkauksista, niin kiivaasti kihut niiden kimppuun kävivät. Itsekin saimme kihujen agressiosta osamme, kun viimeisenä päivänä tusinan linnun poppoo syöksähteli meitä kohti useamman kilometrin mukana seuraten. Arvelimme että meitä käytettiin hyväksi poikasten kouluttamisessa vihollisen hätistämiseen.

 

Bergebyelvan kallioseinämää (ylempi kuva) ja yksi sitä asuttaneista piekanoista. Taustalla häämöttää Varanginvuono.

Lepotauko kesken tunturiselänteelle nousun. Hyttyset jäivät kyydistä puurajan yläpuolella.

Puronotko Geatnjajávrilla.

Kämppä Annijoen rannalla.

Syltefjordelvan pohjoispuolen järviä paluumatkan varrelta.

Vaimo ylittää puron putouksen yläpuolelta. Kolmatta päivää vaelluksella ja viimeiset hetket auringossa seuraavaan viikkoon.

Pulppuava lähde on kuvassa paikalleen pysäytettynä kuin veistos.

Järvet antoivat rautua ruoaksi.

Sateinen lounastauko.

Sadekausi on alkanut.

Båtsfjordista kohti Syltefjordia tietä pitkin.

Poromiesten tilataideteos.

Uistin pohjassa. Kannatti hakea. Kuvan otti Heini Ernamo.

Ensikertalaisen ajatuksia hiihtovaelluksesta

 

 

Jatkuvien helteiden keskellä kaikki viilennyskeinot ovat tarpeen. Syvennyin ensimmäisen hiihtovaellukseni tapahtumiin, jonka tein viime huhtikuussa. Ehkä hikoilu hetkeksi unohtuikin, ainakin kaipuu takaisin hangille alkoi itää mielessä.

Lähtökohdat ensimmäiselle talvivaellukselleni olivat hieman heikot. Etelässä ei ollut riittävästi lunta harjoitteluun, joten ensikosketus ahkion hinaamiseen kömpelöt lankut jalassa saatiin vasta perillä Inarissa. Eipä ole aiemmin kotimaan matkakohde, vieläpä entuudestaan tuttu, tuntunut yhtä eksoottiselta. Helsingissä talvi tuntui jääneen kokonaan väliin ja henkisesti olimme jo valmiit kesän tuloon. Vasta Rovaniemen korkeudella alkoi tien varrella näkyä yhtenäinen lumipeite. Perillä talven ote oli aurinkoisesta säästä huolimatta tukeva, onneksemme.

Olimme matkassa kahden, äitini kanssa (kukaan muu ei suostutteluistani huolimatta halunnut mukaan).Teltaksi valikoitui vanha Haltin leirintäaluekäyttöön suunniteltu kupoliteltta. En olisi missään nimessä lähtenyt tällä teltalla kesävaellukselle, mutta oletettavasti vesisateet eivät kiusaisi nyt samassa määrin. Toinen vaihtoehto oli paremmin olosuhteisiin soveltuva teknisempi teltta, jonka pystyttäminen tuntui yhden harjoituksen perusteella kuitenkin liian hankalalta.

Reitin suunnittelin Paistunturin erämaa-alueen kaakkoisosaan, Kevon luonnonpuiston reunamille. Kulkisimme vain loivapiirteisillä alueilla ja korkeintaan viidentoista kilometrin päässä tiestä, linnuntietä mitaten. Lähtökohtaisesti olimme valmiit palaamaan autolle hetkenä minä hyvänsä. Sen verran varauksella suhtauduimme reissuun.

Eniten etukäteen mietitytti kylmyys. Olin melko varma että ennemmin tai myöhemmin kamppailisimme jatkuvasti palelemista vastaan. Vielä ensimmäisen illan pimetessä, pakkasen kiristyessä, epäilin suuresti harrastuksen järkevyyttä. Makuupussissa ei kuitenkaan tullut missään vaiheessa kylmä, vaan yö nukuttiin yllättävän sikeästi. Kun toisen päivän aikana oikea hiihtotekniikkakin alkoi löytyä, eli turhasta riuhtomisesta ja epätoivoisesta yrityksestä liu'uttaa suksea, siirryttiin lähinnä kävelyä muistuttavaan etenemistapaan, olivat epäilykset karisseet innostuksen tieltä.

Niin kuin etukäteen olin kokeneempien kirjoituksista lukenutkin, avainasemassa palelemisen välttämisessä oli hikoilun välttäminen. Mielestäni tätä ei voi painottaa liikaa. Hiihtäessä vaatetus sai siis olla kevyt ja tahti rauhallinen. Kun iltapuuhissa alkoi väsymyksen ja leirissä paikoillaan oleilun takia vilu ilmoitella saapumisestaan, oli paras ratkaisu kehon lämmittämiseksi hiihtää lyhyt lenkki. Näin oli syytä lämmittää itsensä joka tapauksessa ennen makuupussiin sujahtamista. Varpaita lämmittämään laitettiin jalkopäähän vielä kuumalla vedellä täytetty pullo, siinä vesi säilyi sulana aamupuuroa ja -kahvia varten.

Riittävä lepo, ruokailu ja juominen olivat avainasemassa. Sen kerran kun oikeasti kärsimme kylmyydestä, oli alla liian pitkä hiihtopäivä pelkkien pähkinöiden ja suklaan voimalla. Väsyneenä kokkaillessa ei tuntunut mikään vaatemäärä riittävän. Kun vatsa oli taas täynnä, tilanne korjautui. Näin ollen voi sanoa, että niissä olosuhteissa joissa vaelsimme, riitti kylmettymisen välttämiseen seuraava ohjenuora: vältä hikoilua, älä rasita itseäsi liikaa, syö ja juo riittävästi.

Telttaa säilytimme väljänä rullana ahkion päällä, niin että kaaret olivat valmiiksi pujotettuina ja vain keskeltä taitettuna. Näin pystyttäminen oli nopeaa ja helppoa myös hanskat kädessä. Kaikki päivän aikana tarvittavat varusteet kulkivat toisessa ahkiossa, joten mitään lisävaivaa tästä ei syntynyt.

Ahkion suuri etu rinkkaan verrattuna on vetoisuuden ohella se, että rasitus loppuu sillä hetkellä kun pysähdyt, ellet ole jyrkässä rinteessä. Näin ollen pieniä lepohetkiä siunaantuu jatkuvasti, esimerkiksi valokuvatessa tai maisemia ihastellessa. Pelkkä lantiovyö ei myöskään hiosta rinkan tapaan selkää, ja ylämäkiä lukuun ottamatta taakka kulkee huomattavasti kevyemmin mukana.
 

Käyttöveden sulattaminen lumesta on talvivaeltajan arkea.

 

Reittimme kulki enimmäkseen loivapiirteisessä maastossa, avoimella jängällä, järvien jäillä ja harvassa tunturikoivikossa. Eräässä jyrkässä rinteessä matka eteni kuitenkin pahimmillaan vain yhden korkeuserometrin minuutissa, eikä hikoiluakaan voinut välttää, kun tamppasimme sukset poikittain tiukasti rinteeseen nojaten, tunnin verran yhteen menoon. Tällaisessa paikassa rinkan kanssa olisi varmasti päässyt helpommalla, nousukarvoista olisi varmaan ollut suuri apu.
 

Mäkien laskeminen oli toinen haaste. Kun kiiltävä hanki vaihtui kesken rinteen upottavaan puuterilumeen, joutui ahkion kanssa ongelmiin, vaikka mäki olisi ollut suorastaan mitätön. Ainakin kaltaiseni huoleton aloittelija. Opin varomaan pieniäkin laskuja, vasta kaaduttuani kahdesti ahkion kanssa. Toisella kertaa vauhtia oli hieman enemmän ja lasikuituiset aisat katkesivat. Onneksi minun käynyt kuinkaan. Vara-aisat löytyivät vuokra-ahkion peitteen liepeistä ja puolen tunnin päästä matka jo jatkui nöyremmällä asenteella.

 

　

 

Draaman kannalta otollisesti seuraava haaste oli edessä jo muutaman minuutin hiihdon jälkeen. Pieni joki, joka meidän tuli ylittää, olikin sula. Leveyttä virralla ei ollut monta metriä ja syvyyttäkin niin vähän, että saappain kahlattava paikka olisi varmaankin löytynyt. Penkat olivat kuitenkin korkeat ja metrisen hangen peitossa, joten haasteensa jalkamiehelläkin olisi ollut. Äidilläni ei kuitenkaan ollut saappaita, joten kahluu ei ollut mahdollinen.

Hiihdeltyämme puoli tuntia joen vartta, löysimme kaksi lumen ja jään muodostamaa siltaa. Valitsimme tukevamman näköisen kaistaleen, jolla oli leveyttä viitisen metriä. Jään ja veden pinnan välissä oli metri ilmaa. Turvaköysi matkassani kävin tunnustelemassa sillan tukevuutta, se ei notkunut tai natissut, joten yli mentiin.

Seuraavana, eli viimeisenä yönä, saimme vielä kokea myrskytuulen. Illalla tuuli oli jo voimakas ja etsimme teltalle suojaisan paikan pienen kumpareen syrjästä suolammelta. Kettu tutkaili pitkään leiripuuhiamme vastarannalta. Narut kiinnitettiin huolellisesti ja lumesta kasattiin suojavallit teltan ympärille.

Pitkään emme ehtineet nukkua, kun teltta alkoi tempoilla tuulessa siinä määrin, että oli tehtävä varasuunnitelma. Tuuli oli kääntynyt, eikä kumpare antanut enää suojaa. Puhuri oli voimakkuudeltaan jotain aivan muuta kuin mihin lasikuitukaarinen kupolitelttamme oli suunniteltu. Vaikutti siltä että vain meidän painomme esti telttaa lentämästä taivaan tuuliin. Tuimme kaaria käsin, ja istuessa kangas painui tiukasti selkää ja niskaa vasten.

Olin katsonut illalla, että ylemmäs kumpareen kylkeen oli kertynyt paksummin lunta. Sinne kaivaisimme kuopan, mikäli tilanne sitä vaatisi. Menin ottamaan tuntumaa olosuhteisiin yön pimeyteen. Jäähileet täyttivät otsalampun valokeilan. Tuuli söi kasaamiamme lumivalleja, eikä niiden vankistamisesta näyttänyt olevan sanottavaa apua. Lumikiteet tunkeutuivat telttakankaiden väliin. Tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha kuin miltä sisällä teltassa tuntui. Mitään ei ollut hajonnut, vain pari narua oli päässyt löystymään. Päätimme seurata tilannetta ja levätä sen minkä pystyisimme.

Unet jäivät vähiin, mutta aamulla lumisade oli ohi, ja tuulikin hieman tyyntynyt. Auringon paistaessa hiihdimme suojaisampaan paikkaan aamiaiselle. Lopun päivää liu’uimme hopeisena kiiltelevää jänkää enimmäkseen myötätuuleen. Paikoin riitti, että seisoi selkä suorana ja levitti kätensä. Oksan pätkät ja kävyt matkasivat rinnallamme hangen pintaa. Tuuli vei ja vaeltajaa nauratti, vaikka matkan päättymisen haikeus kumpusi tuttuun tapaansa jostain.

 

Lopulta olimme matkassa suunnitellusti kuusi yötä. Lämpötila vaihteli +1 ja -15 asteen välillä. Yöllä mittaria ei seurattu. Telttaa emme lämmittäneet, se ei tuntunut tarpeelliselta, sillä kävimme siellä vain nukkumassa. Sisälämpötila oli reilut viisi astetta korkeampi kuin ulkona.

Olosuhteiden kanssa meillä kävi kieltämättä tuuri. Yksi päivä oli kokonaan harmaa ja yhtenä ei satanut ollenkaan. Useimpina päivinä auringonpaiste ja kevyt lumisade vuorottelivat. Enimmäkseen hanki kantoi, eikä lumi kertynyt suksen pohjaan kertaakaan. Vaellus oli niin antoisa, että lupaan lähteä jatkossa matkaan kehnommassakin kelissä. Ensi kerralla otan myös nousukarvat mukaan.

　

UKK -puistossa viikolla 42

Tästä vaelluksesta teki mielenkiintoisen ennen muuta sääolot. Tokihan sää vaihtelee tunturissa aina, mutta pysyvän lumipeitteen mahdollinen saapuminen ja jäätyvät vesistöt luovat erityisen jännitteen. Itse en ole aiemmin vaeltanut kuin kesällä, matkakumppaniksi sain kihlattuni, jolla ei ole juurikaan kokemusta vaeltamisesta, osa kuvista on hänen ottamiaan. Poikkeuksellisesti reittimme nojautuu autiotupiin, joita kesäisin vältän kuin ruttoa. Mukavuussyistä, ja kenties olosuhteisiin nähden hieman heppoisista varusteista johtuen, aiomme yöpyä teltassa vain pakosta.

1. Päivä: Kiilopää - Suomunruoktu

Vaellus alkoi Kiilopäältä nollakelissä ja auringonpaisteessa.

Ensimmäinen tauko Niilanpään poroerotuksen vanhan kämpän raadolla. Uusi tupa, jonka toinen puoli on avoin, eli vapaa käytettäväksi, on alempana rinteessä.



Edellisyönä on ollut kohtalainen myräkkä ja joitakin puita oli kaatunut syvemmällä erämaassa. Alkumatkasta ura on leveä. Lämpimästä Helsingistä tulijalle tällainen säätila on lempeää siedätystä siihen mitä on luvassa. Niilanpään harjan yli päästyämme alkaa räntäsade ja tuuleekin kohtuullisesti.




Yötä olemme Suomunruoktun autiotuvassa, joka on viime yön ollut täynnä. Me saamme kuitenkin olla kahden.

2. Päivä: Suomunruoktu - Kustunlampi - Tuiskukuru

Aamulla on kuusi astetta pakkasta ja poutasää. Kuljemme alavirtaan Suomujokea.

             

Alkumatkasta käymme tutustumassa vanhaan kullankaivajien saunaan, jonka katto on juuri uusittu.

Pysähdymme lounastamaan Salonlammen laavulle (paikan päällä laavussa lukee virheellisesti Kustunlampi). Laavulta kapuamme Pikkutuntureiden kylkeen, Vintiläojan vartta pitkin. Kuusikko on täällä komeaa.

Pikkutuntureiden eteläpuolelle ehtiessämme alkaa lumisade.

              

Tuiskukurun tuvalla on seuraa, muttei kuitenkaan liian tiivistä.

3. Päivä: Tuiskukuru - Luirojärvi

Lumi on peittänyt maan yön aikana, ja pakkasta on yhdeksän astetta.



Kettu on käynyt tarkastamassa löytyykö pihasta ruokaa. Edellisyönä se on vienyt varomattomien partioalaisten rinkoista sellaisen määrän eväitä, että tuvan vieraskirjaan on tallennettu vihamielisiä ilmaisuja opportunistista eläintä kohtaan. Lähtiessä maisema on kieltämättä viehättävä.



Nopeasti oppii sen, ettei kuivassa pakkasilmassa rinkkaa kantaessa voi paljoa vaatteita pitää. Pitkät kalsarit ovat liikaa, takin alle riittää kerrastopaita. Alla nimetön puro.

               

Luirojoen vesi on alhaalla ja pääsen siitä yli kuivin kengin, kumppanilla toinen kenkä hieman haukkaa vettä, mutta onneksi tuvalle on vain lyhyt matka. Hiltonissa ei ole ketään, joten menemme pienempään Rajan kämppään, suurta tupaa on kahdelle turha lämmittää. Täälläkin olemme kahden. Alla Joukhaispää ja Lupukkapää Luirojärven rannalta kuvattuna.



Vaahtoutunut vesi jäätyy Luirojärven rantaan erimuotoisina "lautasina".



Käymme ilman rinkkoja tarkastamassa Raappanan kammin, mutta sen ovi on irti ja ikkunaruutu kadonnut, joten päätämme olla tulematta sinne ensi yöksi. Raappananlampi on jo jäässä, takana oikealla Sokosti.

4. Päivä: Luirojärvi - Sokosti - Luirojärvi

Aamulla pakkasta on neljä astetta. Lähdemme käymään päiväretkellä Sokostilla.
Pilvet väistivät meitä sopivasti ja pääsimme käymään ylhäällä melko vaivatta, vaikka korkealla luonnollisesti tuuli on viileä. Ensimmäinen katse taakse Luirojärvelle.



Ja matka jatkuu.

Paikoin liukkaan rinteen kiipeäminen palkitsee huipulla mm. tällaisella näköalalla.

Kirkkaan päivän aikana pakkanen kiristyy. Kämpällä harjoittelen kirveen käyttöä ja veistelen klapista paistolastan, mutta letut epäonnistuvat. Yöllä on näyttävät revontulet, jotka tuvan pienestä ikkunastakin vihreää valoaan hohkaavat, niin että tulee kolme kertaa ravattua järven rantaan ilmiötä seuraamaan. Pakkanen kiristyy yön aikana kahdeksaantoista asteeseen ja Luirojärvi jäätyy. Tässä suunnilleen samat paikat kuvattuna illalla ja aamulla.

5. Päivä: Luirojärvi - Sarvioja

Kuten tuli jo kerrottua oli aamulla kireä pakkanen. Kirkas jää kantoi jo ainakin rannassa. Kalanpoikaset uivat jalkojeni alla. Kirveen hamaralla hakkasin reilun parin sentin teräsjäähän aukon, veden ottamista varten. Kun aamiainen oli syöty ja tupa siistitty, jatkui matka jälleen rinkat selässä, Pälkkimäojan kautta Siliäselän yli Sarviojan kämpälle.

Pälkkimäojan ylitys oli viileä. Jää ei vielä kantanut, eikä jäisillä kivillä viitsinyt yrittää kuivin jaloin ylitystä, sillä liukastumisen ja pahemman kastumisen riski oli liian suuri. Jalat lämpenivät pian kävellessä.

            

Pälkkimäojalta jatkoimme sivupuroa seuraten ylävirtaan, kohti tuntureita. Aurinko lämmitti rinnettä ja vihreät sammalet muodostivat voimakkaan kontrastin ympäristöönsä, paljastuessaan lumen ja jään seasta.

            

Jääkukkia ja sammalta.

           

Pälkkimäpään rinteen vesiputouksen olemassaolosta meillä ei ollut ennalta tietoa. Monesti itse selvitän vasta jälkeenpäin tarkemmin mitä tunnettuja kohteita on tullut käytyä, kun suunnitelmat ovat hiukan hataria tai vähintäänkin joustavia. Putous löytyi Joel Aholan Saariselkä -oppaasta.

            

Tuolta tultiin, pilven läpi. Auringon alla horisontissa näkyy vielä välkähdys Luirojärveä. Nousussa hiki tuli väistämättä. Tuntui siltä ettei täällä pakkasta olekaan. 

Siliäselällä oli tilaa hengittää ja maisemassa avaruutta. Avotunturissa sielu lepää. Vaikea sitä tunnetta on tarkemmin kuvailla. Kuvassa vasemmalta lukien Vaulopää, Ruopimapäät (taaempana) ja Hattupää.

Jatkamme Vaulopään yli kohti Sarviojaa. Tässä nimetön kuru Siliäselän ja Vaulopään välissä. 

Hiukan ehti jo hämärtyä, ennen kuin ehdimme kämpälle. Sarviojan ylitys oli vähäisestä vedestä johtuen kuitenkin helppo, edistyneestä jäätymisestä huolimatta. Pakkasta oli nytkin kolmetoista astetta. 

Tuvassa oli avotakka, jonka avulla yritimme kämppää ensin lämmittää. Tunnin päästä sisäilma oli lämmenyt vain asteen verran (neljästä asteesta viiteen) ja ymmärsimme laittaa tulen kamiinaan. Tämä tupa ei muutenkaan ollut niin lämmin kuin aiemmat. Ikkunaa ei saanut tiiviisti suljettua, mutta kkaksi pesällistä polttamalla päästiin sentään yli kymmenen asteen. 

Päivällisellä:

6. Päivä: Sarvioja - Porttikoski

Aamusella sisällä on viitisen astetta lämmintä. Tällä vaelluksella tämä tuntuu jo kylmältä. Melkoista hemmottelua verrattuna teltassa yöpymiseen. Ulkona on viisitoista astetta pakkasta. Nyt Sarviojakin on jäätynyt kunnolla. Hidasvirtaisemmilta osin joki olisi retkiluistelijan unelma. Jää tuntuisi kantavan ja se on kirkasta, joen pohja näkyy.

             

Joki on niin kaunis, että kuljemme polulla sen rantaa pitkin liian pitkään. Huomaan virheen kuitenkin vasta paljon myöhemmin, kun ihmettelen miksei Sotavaaranojan silta tunnu tulevan lainkaan vastaan.

Kaarnepään havupuuta kasvava alarinne on huurteisena kaunis.

Pieni epävarmuus ja ärtymys ehtii jo syntyä, kun sillan ja tulipaikan olisi mielestäni pitänyt osua näköpiiriimme jo tuntia aiemmin, mutta lopulta kärsivällisyys palkitaan ja saavumme sillalle, jonka kaide on romahtanut niin ettei siihen voi enää nojata, vaan on sujuteltava kahta tukkia pitkin kosken yli. 

               

Tulipaikan puut ovat niin huonossa kunnossa, että tulenteon sijaan satsaamme siihen, että ehdimme valoisan aikaan Porttikoskelle. Matka jatkuu suunnassa kulkien, sillä haluan löytää perille varmasti. Polkujen tulkinta osoittautui aiemmin liian haastavaksi.

Porttikoskelle löydämmekin virheettä. Yöksi tupaan saapuu pari metsästäjää, jotka lämmittävät tuvan niin kuumaksi ettei makuupussia voi käyttää. Koirakin otetaan sisään ulisemaan keskellä yötä. Koppelo kypsyy padassa ja tuliliemet näyttävät maistuvan, mutta äänentasot pysyvät kuitenkin kurissa, ja saan suunnilleen riittävästi lepoa.

7. Päivä: Porttikoski - Kivipää

Aamulla tuvassa on järjettömän kuuma ja ovea on pakko pitää auki pukiessa. Järjetöntä tuhlausta tällainen puunpoltto. Ulkona on lempeän tuntuinen kymmeneen asteen pakkanen. Alkuun kahlaamme Suomujoen yli tuvan kohdalta, virta on polvensyvyinen.

Päivän mittaan sää lauhtuu ja lunta sataa, niin ettei kapeaa polkua kulkemassamme solassa näe, vaan täytyy taas edetä kompassin avulla. Näin päästäänkin sinne minne on aikomus. Kulasjoen ylitys on kuitenkin hieman haastavampi.

Joki on enimmäkseen jäässä, yhden suvannon osalta kokonaan, mutta päätämme kuitenkin etsiä reittiä sieltä missä vesi on oletettavasti matalaa, eli kesäisen kahluupaikan kohdalta. Kummassakin rannassa on voimakkaammin virtaavan veden uoma, jossa ei juurikaan jäätä ole. Sauvalla jään paksuutta kokeilemalla löydän melko turvallisen oloisen reitin, joka väistää sulapaikat mahdollisimman kaukaa. Ainakin pari senttiä on jäätä heikoimmassakin kohtaa. Tähän kaikkeen toki kuluu puolisen tuntia. 

Hiihtävällä askeleella hiipien ja rinkkoja jäätä pitkin hinaten, kuljemme parinkymmenen metrin matkan varovasti hengittäen. Vaikka jään alta paistaa kahdessa kohtaa vaaleampi kivi, jonka avulla voi päätellä ettei vettä sillä kohtaa ole kuin korkeintaan polveen. Ikinä ei tiedä millaiseen kuoppaan onnistuu jään pettäessä uppoamaan.

Vastarannalla ilo on ylimmillään. Harvoin on olo näin helpottunut. Jonkinlainen köysivarmistus olisi syytä olla tällaisia tilanteita varten.

Loppumatkan kävelemme reipasta vauhtia navakassa vastatuulessa ja lumipyryssä. Lounas syödään vasta tuvalla.

8. Päivä: Kivipää - Saariselkä

Aamulla lunta pyryttää yhä, mutta hieman keveämmin. Tupa on soinut tuulessa koko yön. Tuuli on yhtä navakka kuin eilen saapuessa, pakkasta on vain reilu aste. Lunta on paikoin parikymmentä senttiä, toisessa kohtaa ei juuri lainkaan, kiitos tuivertavan tuulen.

Tällä säällä emme lähde ylittämään Kivipäätä, vaan kuljemme koivikon suojissa sen ja Paskatunturin välistä.

Vaelluksen viimeinen päivä on itselleni tyypillisesti tällainen. Kuvia ei paljoa tule otettua, painotus on siinä että ehditään ajoissa perille. Lähtijän mieli on haikea, eikä näin lyhyen reissun jälkeen ole mitään intoa palata kotiin, vaikka pullakahvin odotus onkin kova. Sukset kun vaihtaisi jalkojen alle ja rinkkaan pakkaisi lisää eväitä, niin matkaa jatkaisi mielihyvin.

Luttotuvalle sentään pysähdytään syömään. Kylpylän pysäkille saavumme bussin kanssa samaan aikaan.

Yhteenvetona voi todeta, että vesistöjen ylitykset olivat vaelluksen suurin haaste, niin kuin yleensä kesäisinkin. Tällä kertaa haasteet olivat vain hiukan erilaisia, mutta yhtä lailla riskejä välttäen niistä selvittiin. Makuupussin pitää olla paksumpi, ja käsien ja pään suojaaminen kylmältä on erittäin tärkeää.

Tärkeitä varusteita olivat myös valaisimet, kirves ja Trangian polttimon esilämmitin. Näistä mitään en ole kesällä kantanut mukana. Myös kello oli hyödyllinen, että tietää tarkemmin milloin pimeys lankeaa, ja voi miettiä päivän aikana reittiä sen mukaan. Itselleni tämä oli ainakin sopiva tapa lähestyä kylmemmässä kelissä vaeltamista. Heti kun saan varusteet ja aikataulun kuntoon niin lähden hiihtovaellukselle. Eipä tarvitse odotella kesän tuloa. Aiemmin olen suhtautunut touhuun paljon varauksellisemmin.