UKK -puistossa viikolla 42

Tästä vaelluksesta teki mielenkiintoisen ennen muuta sääolot. Tokihan sää vaihtelee tunturissa aina, mutta pysyvän lumipeitteen mahdollinen saapuminen ja jäätyvät vesistöt luovat erityisen jännitteen. Itse en ole aiemmin vaeltanut kuin kesällä, matkakumppaniksi sain kihlattuni, jolla ei ole juurikaan kokemusta vaeltamisesta, osa kuvista on hänen ottamiaan. Poikkeuksellisesti reittimme nojautuu autiotupiin, joita kesäisin vältän kuin ruttoa. Mukavuussyistä, ja kenties olosuhteisiin nähden hieman heppoisista varusteista johtuen, aiomme yöpyä teltassa vain pakosta.

1. Päivä: Kiilopää - Suomunruoktu

Vaellus alkoi Kiilopäältä nollakelissä ja auringonpaisteessa.

Ensimmäinen tauko Niilanpään poroerotuksen vanhan kämpän raadolla. Uusi tupa, jonka toinen puoli on avoin, eli vapaa käytettäväksi, on alempana rinteessä.



Edellisyönä on ollut kohtalainen myräkkä ja joitakin puita oli kaatunut syvemmällä erämaassa. Alkumatkasta ura on leveä. Lämpimästä Helsingistä tulijalle tällainen säätila on lempeää siedätystä siihen mitä on luvassa. Niilanpään harjan yli päästyämme alkaa räntäsade ja tuuleekin kohtuullisesti.




Yötä olemme Suomunruoktun autiotuvassa, joka on viime yön ollut täynnä. Me saamme kuitenkin olla kahden.

2. Päivä: Suomunruoktu - Kustunlampi - Tuiskukuru

Aamulla on kuusi astetta pakkasta ja poutasää. Kuljemme alavirtaan Suomujokea.

             

Alkumatkasta käymme tutustumassa vanhaan kullankaivajien saunaan, jonka katto on juuri uusittu.

Pysähdymme lounastamaan Salonlammen laavulle (paikan päällä laavussa lukee virheellisesti Kustunlampi). Laavulta kapuamme Pikkutuntureiden kylkeen, Vintiläojan vartta pitkin. Kuusikko on täällä komeaa.

Pikkutuntureiden eteläpuolelle ehtiessämme alkaa lumisade.

              

Tuiskukurun tuvalla on seuraa, muttei kuitenkaan liian tiivistä.

3. Päivä: Tuiskukuru - Luirojärvi

Lumi on peittänyt maan yön aikana, ja pakkasta on yhdeksän astetta.



Kettu on käynyt tarkastamassa löytyykö pihasta ruokaa. Edellisyönä se on vienyt varomattomien partioalaisten rinkoista sellaisen määrän eväitä, että tuvan vieraskirjaan on tallennettu vihamielisiä ilmaisuja opportunistista eläintä kohtaan. Lähtiessä maisema on kieltämättä viehättävä.



Nopeasti oppii sen, ettei kuivassa pakkasilmassa rinkkaa kantaessa voi paljoa vaatteita pitää. Pitkät kalsarit ovat liikaa, takin alle riittää kerrastopaita. Alla nimetön puro.

               

Luirojoen vesi on alhaalla ja pääsen siitä yli kuivin kengin, kumppanilla toinen kenkä hieman haukkaa vettä, mutta onneksi tuvalle on vain lyhyt matka. Hiltonissa ei ole ketään, joten menemme pienempään Rajan kämppään, suurta tupaa on kahdelle turha lämmittää. Täälläkin olemme kahden. Alla Joukhaispää ja Lupukkapää Luirojärven rannalta kuvattuna.



Vaahtoutunut vesi jäätyy Luirojärven rantaan erimuotoisina "lautasina".



Käymme ilman rinkkoja tarkastamassa Raappanan kammin, mutta sen ovi on irti ja ikkunaruutu kadonnut, joten päätämme olla tulematta sinne ensi yöksi. Raappananlampi on jo jäässä, takana oikealla Sokosti.

4. Päivä: Luirojärvi - Sokosti - Luirojärvi

Aamulla pakkasta on neljä astetta. Lähdemme käymään päiväretkellä Sokostilla.
Pilvet väistivät meitä sopivasti ja pääsimme käymään ylhäällä melko vaivatta, vaikka korkealla luonnollisesti tuuli on viileä. Ensimmäinen katse taakse Luirojärvelle.



Ja matka jatkuu.

Paikoin liukkaan rinteen kiipeäminen palkitsee huipulla mm. tällaisella näköalalla.

Kirkkaan päivän aikana pakkanen kiristyy. Kämpällä harjoittelen kirveen käyttöä ja veistelen klapista paistolastan, mutta letut epäonnistuvat. Yöllä on näyttävät revontulet, jotka tuvan pienestä ikkunastakin vihreää valoaan hohkaavat, niin että tulee kolme kertaa ravattua järven rantaan ilmiötä seuraamaan. Pakkanen kiristyy yön aikana kahdeksaantoista asteeseen ja Luirojärvi jäätyy. Tässä suunnilleen samat paikat kuvattuna illalla ja aamulla.

5. Päivä: Luirojärvi - Sarvioja

Kuten tuli jo kerrottua oli aamulla kireä pakkanen. Kirkas jää kantoi jo ainakin rannassa. Kalanpoikaset uivat jalkojeni alla. Kirveen hamaralla hakkasin reilun parin sentin teräsjäähän aukon, veden ottamista varten. Kun aamiainen oli syöty ja tupa siistitty, jatkui matka jälleen rinkat selässä, Pälkkimäojan kautta Siliäselän yli Sarviojan kämpälle.

Pälkkimäojan ylitys oli viileä. Jää ei vielä kantanut, eikä jäisillä kivillä viitsinyt yrittää kuivin jaloin ylitystä, sillä liukastumisen ja pahemman kastumisen riski oli liian suuri. Jalat lämpenivät pian kävellessä.

            

Pälkkimäojalta jatkoimme sivupuroa seuraten ylävirtaan, kohti tuntureita. Aurinko lämmitti rinnettä ja vihreät sammalet muodostivat voimakkaan kontrastin ympäristöönsä, paljastuessaan lumen ja jään seasta.

            

Jääkukkia ja sammalta.

           

Pälkkimäpään rinteen vesiputouksen olemassaolosta meillä ei ollut ennalta tietoa. Monesti itse selvitän vasta jälkeenpäin tarkemmin mitä tunnettuja kohteita on tullut käytyä, kun suunnitelmat ovat hiukan hataria tai vähintäänkin joustavia. Putous löytyi Joel Aholan Saariselkä -oppaasta.

            

Tuolta tultiin, pilven läpi. Auringon alla horisontissa näkyy vielä välkähdys Luirojärveä. Nousussa hiki tuli väistämättä. Tuntui siltä ettei täällä pakkasta olekaan. 

Siliäselällä oli tilaa hengittää ja maisemassa avaruutta. Avotunturissa sielu lepää. Vaikea sitä tunnetta on tarkemmin kuvailla. Kuvassa vasemmalta lukien Vaulopää, Ruopimapäät (taaempana) ja Hattupää.

Jatkamme Vaulopään yli kohti Sarviojaa. Tässä nimetön kuru Siliäselän ja Vaulopään välissä. 

Hiukan ehti jo hämärtyä, ennen kuin ehdimme kämpälle. Sarviojan ylitys oli vähäisestä vedestä johtuen kuitenkin helppo, edistyneestä jäätymisestä huolimatta. Pakkasta oli nytkin kolmetoista astetta. 

Tuvassa oli avotakka, jonka avulla yritimme kämppää ensin lämmittää. Tunnin päästä sisäilma oli lämmenyt vain asteen verran (neljästä asteesta viiteen) ja ymmärsimme laittaa tulen kamiinaan. Tämä tupa ei muutenkaan ollut niin lämmin kuin aiemmat. Ikkunaa ei saanut tiiviisti suljettua, mutta kkaksi pesällistä polttamalla päästiin sentään yli kymmenen asteen. 

Päivällisellä:

6. Päivä: Sarvioja - Porttikoski

Aamusella sisällä on viitisen astetta lämmintä. Tällä vaelluksella tämä tuntuu jo kylmältä. Melkoista hemmottelua verrattuna teltassa yöpymiseen. Ulkona on viisitoista astetta pakkasta. Nyt Sarviojakin on jäätynyt kunnolla. Hidasvirtaisemmilta osin joki olisi retkiluistelijan unelma. Jää tuntuisi kantavan ja se on kirkasta, joen pohja näkyy.

             

Joki on niin kaunis, että kuljemme polulla sen rantaa pitkin liian pitkään. Huomaan virheen kuitenkin vasta paljon myöhemmin, kun ihmettelen miksei Sotavaaranojan silta tunnu tulevan lainkaan vastaan.

Kaarnepään havupuuta kasvava alarinne on huurteisena kaunis.

Pieni epävarmuus ja ärtymys ehtii jo syntyä, kun sillan ja tulipaikan olisi mielestäni pitänyt osua näköpiiriimme jo tuntia aiemmin, mutta lopulta kärsivällisyys palkitaan ja saavumme sillalle, jonka kaide on romahtanut niin ettei siihen voi enää nojata, vaan on sujuteltava kahta tukkia pitkin kosken yli. 

               

Tulipaikan puut ovat niin huonossa kunnossa, että tulenteon sijaan satsaamme siihen, että ehdimme valoisan aikaan Porttikoskelle. Matka jatkuu suunnassa kulkien, sillä haluan löytää perille varmasti. Polkujen tulkinta osoittautui aiemmin liian haastavaksi.

Porttikoskelle löydämmekin virheettä. Yöksi tupaan saapuu pari metsästäjää, jotka lämmittävät tuvan niin kuumaksi ettei makuupussia voi käyttää. Koirakin otetaan sisään ulisemaan keskellä yötä. Koppelo kypsyy padassa ja tuliliemet näyttävät maistuvan, mutta äänentasot pysyvät kuitenkin kurissa, ja saan suunnilleen riittävästi lepoa.

7. Päivä: Porttikoski - Kivipää

Aamulla tuvassa on järjettömän kuuma ja ovea on pakko pitää auki pukiessa. Järjetöntä tuhlausta tällainen puunpoltto. Ulkona on lempeän tuntuinen kymmeneen asteen pakkanen. Alkuun kahlaamme Suomujoen yli tuvan kohdalta, virta on polvensyvyinen.

Päivän mittaan sää lauhtuu ja lunta sataa, niin ettei kapeaa polkua kulkemassamme solassa näe, vaan täytyy taas edetä kompassin avulla. Näin päästäänkin sinne minne on aikomus. Kulasjoen ylitys on kuitenkin hieman haastavampi.

Joki on enimmäkseen jäässä, yhden suvannon osalta kokonaan, mutta päätämme kuitenkin etsiä reittiä sieltä missä vesi on oletettavasti matalaa, eli kesäisen kahluupaikan kohdalta. Kummassakin rannassa on voimakkaammin virtaavan veden uoma, jossa ei juurikaan jäätä ole. Sauvalla jään paksuutta kokeilemalla löydän melko turvallisen oloisen reitin, joka väistää sulapaikat mahdollisimman kaukaa. Ainakin pari senttiä on jäätä heikoimmassakin kohtaa. Tähän kaikkeen toki kuluu puolisen tuntia. 

Hiihtävällä askeleella hiipien ja rinkkoja jäätä pitkin hinaten, kuljemme parinkymmenen metrin matkan varovasti hengittäen. Vaikka jään alta paistaa kahdessa kohtaa vaaleampi kivi, jonka avulla voi päätellä ettei vettä sillä kohtaa ole kuin korkeintaan polveen. Ikinä ei tiedä millaiseen kuoppaan onnistuu jään pettäessä uppoamaan.

Vastarannalla ilo on ylimmillään. Harvoin on olo näin helpottunut. Jonkinlainen köysivarmistus olisi syytä olla tällaisia tilanteita varten.

Loppumatkan kävelemme reipasta vauhtia navakassa vastatuulessa ja lumipyryssä. Lounas syödään vasta tuvalla.

8. Päivä: Kivipää - Saariselkä

Aamulla lunta pyryttää yhä, mutta hieman keveämmin. Tupa on soinut tuulessa koko yön. Tuuli on yhtä navakka kuin eilen saapuessa, pakkasta on vain reilu aste. Lunta on paikoin parikymmentä senttiä, toisessa kohtaa ei juuri lainkaan, kiitos tuivertavan tuulen.

Tällä säällä emme lähde ylittämään Kivipäätä, vaan kuljemme koivikon suojissa sen ja Paskatunturin välistä.

Vaelluksen viimeinen päivä on itselleni tyypillisesti tällainen. Kuvia ei paljoa tule otettua, painotus on siinä että ehditään ajoissa perille. Lähtijän mieli on haikea, eikä näin lyhyen reissun jälkeen ole mitään intoa palata kotiin, vaikka pullakahvin odotus onkin kova. Sukset kun vaihtaisi jalkojen alle ja rinkkaan pakkaisi lisää eväitä, niin matkaa jatkaisi mielihyvin.

Luttotuvalle sentään pysähdytään syömään. Kylpylän pysäkille saavumme bussin kanssa samaan aikaan.

Yhteenvetona voi todeta, että vesistöjen ylitykset olivat vaelluksen suurin haaste, niin kuin yleensä kesäisinkin. Tällä kertaa haasteet olivat vain hiukan erilaisia, mutta yhtä lailla riskejä välttäen niistä selvittiin. Makuupussin pitää olla paksumpi, ja käsien ja pään suojaaminen kylmältä on erittäin tärkeää.

Tärkeitä varusteita olivat myös valaisimet, kirves ja Trangian polttimon esilämmitin. Näistä mitään en ole kesällä kantanut mukana. Myös kello oli hyödyllinen, että tietää tarkemmin milloin pimeys lankeaa, ja voi miettiä päivän aikana reittiä sen mukaan. Itselleni tämä oli ainakin sopiva tapa lähestyä kylmemmässä kelissä vaeltamista. Heti kun saan varusteet ja aikataulun kuntoon niin lähden hiihtovaellukselle. Eipä tarvitse odotella kesän tuloa. Aiemmin olen suhtautunut touhuun paljon varauksellisemmin.

Neljäs Osuus

16.7.

Lähden kaupan kautta kohti Pulmankijärven eteläkärkeä. Luvassa on kahdenkymmenen kilometrin tiemarssi hienoissa maisemissa, mutta jaloille tylyllä alustalla. Ensimmäisen kaksi ja puoli kilometriä ovat ylämäkeä. Aurinko paistaa alkuun, mutta ylhäällä sää muuttuu yhtä nopeasti kuin niin monesti ennenkin ja pian olen suojatta puuttomalla paljakalla kovan tuulen ja sateen keskellä, ukkoskuurojen ympäröimänä. 



Teen vaadittavat korjaukset vaatetukseen ja ahmin aamiaisen kiven taa tuulensuojaan kyykistyneenä. Tällä säällä taukojen pitäminen ei innosta. Hiilikuitusauvat kourassa kulkiessa, oma keho merkittävimpänä poikkeamana tasaisessa maastossa, on ukkosen keskellä hieman turvaton olo. Kun suojaa ei ole tarjolla, voi yhtä hyvin jatkaa matkaa vedoten siihen ettei tässä ole muutakaan tehtävissä. Päätän pitää rivakkaa tahtia yllä koko tietaipaleen. Tällainen puuduttava osuus on helpompi ottaa urheilun kannalta. 

Kun tie laskeutuu lähemmäs järven pintaa, ukkonen väistyy ja sade kevenee. Pian ilma on sakeana suurikokoisista hyönteisistä. Jonkin sortin pistiäisillä on kuumin parittelukiima meneillään. Hyönteisiä on lähes yhtä paljon kuin hyttysiä pahimmillaan. Joudun huitomaan niitä pois kasvoiltani, etteivät kulkeutuisi sisäänhengityksen mukana suuhuni. Liikennettä on yllättävän paljon. Ennakkoon ajattelin, että tieosuuden voisi liftata, mutta nopeusrajoituksista piittaamattomien autojen kyyti ei kuitenkaan kutsu. Mieli peilaa olosuhteita. Ärtyneenä kiihdytän kävelyä entisestään ja hiljalleen askellus alkaakin sujua. Kun päihtyminen ei tule kyseeseen, on fyysinen rääkki helpoin tapa ohjata ajatukset pois vitutuksen aiheuttajista. Ainakin motivaatio palata erämaahan pysyy korkeana.






Kauniissa maisemassa kulkiessa ehtii ladata odotuksia tulevalle. Maastotyyppi on taas hieman erilainen kuin aiemmin: luvassa on vähemmän korkeuseroja, enemmän suota ja vesistöjä. Odotan laadukasta kalastusta, mielialan heilahteluja ja kaikkea odottamatonta. Yksin ollessa tutkimusmatkailun tuntu korostuu. Pulmankijärven pinta on vain 12,6 metriä merenpinnan yläpuolella. Muistona ajasta jolloin se oli osa Jäämerta sitä asuttaa edelleen makealle vedelle poikkeuksellisesti kampela. Järveen laskee useita kalastuksellisesti kiinnostavan näköisiä jokia, jotka kuuluvat kalastuskiellon piiriin. Omat kohteeni ovat vielä niin etäällä etten ole niitä valinnut. 

Maastoon siirryn Nuorgam-Sevettijärvi -retkeilyreitin opastaululta. Ilman tarkempaa suunnitelmaa lähden nousemaan tunturiin, merkattua reittiä pitkin. 



Maasto on märkää. Muutamaan otteeseen vajoan suohon polvia myöten, vaikka koitan löytää kuivempia jalansijoja. Sauvoista on apua suosta noustessa. Varaudun jo täydelliseen vajoamiseen ja mietin millä keinoin lietteeseen säilöytymisen voisi välttää. Pitäisikö kaatua pärställeen vai perseelleen, jotta nouseminen olisi helpompaa? Päätän luottaa vaistoon, hätä keksiköön keinot.

Norjan rajaa kulkiessa tulee vastaan joki, joka kutsuu kalaan. Edellisen session ansiosta kalastukseen on palannut se into, jota ilman touhu onkin turhaa. Jokainen heitto on mahdollisuus lottovoittoon, komeaan kalaan. Tärpin odotuksen taika ei kuitenkaan kanna pitkään tänä iltana. Joidenkin vaaksan mittaisten taimenien koukutuksen jälkeen kyllästyn ja painun telttaan. Pieniä kaloja ei viitsi turhan päiten vahingoittaa.

17.7.

Retkeilyreitti jatkuu joen yli yhtä lankkua pitkin. Aamiaista syödessä kaksi miestä ajaa mönkijöillä kosken niskalta vaivattoman näköisesti yli. Etsin kivikkoisesta koskesta reitin, joka vaikuttaa kakkosnelosella tasapainoilua helpommalta keinolta. Eteenpäin on kova hinku. En ole vieläkään päättänyt kohdetta, mutta selvää on että vielä pitäisi päästä yrittämään sitä reissun parasta kalaa, yli puolen metrin harria tai mittataimenta. 

Matka jatkuu märissä olosuhteissa. Lähes kuivaksi ehtineet kengät kastuvat jälleen soita kahlatessa. Tunturista on komeat näkymät, vaikken kapuakaan sen laelle vaan jään reilu satametriä alemmas. Jälkeenpäin huputuksen sivuuttaminen hieman kaduttamaan. Nimittäin loppumatkasta ei tähystyspaikkoja enää ole tarjolla. Alueen luonne tuli kuitenkin selväksi näiltäkin sijoilta. Alavaa soiden ja vesistöjen rikkomaa säästeliäästi koivua kasvavaa seutua riittää joka suuntaan.




Tsuomasjärven autiotuvalla syön vaihteeksi niin rehvakkaan lounaan, ettei liikkeelle lähtö sen jälkeen innosta. Tutkailen vieraskirjaa ja karttaa, josko tässä lähellä olisi riittävästi mielenkiintoista kalastettavaa tuvalle jäämisen kannalta. Kaksi nuorta naista saapuu paikalle. Ovat toista päivää reissussa samalla reitillä kanssani. Puheripuli yllättää itsenikin. Matkalla on ehtinyt kertyä kokemuksia jaettavaksi. Olemme samaa mieltä olosuhteista. Hyttysiä on niin paljon, että hermot ovat väsyneenä kireällä niiden kanssa. Suot ovat arvelluttavan upottavia. Parhaat jutut jaettuani lähden jatkamaan matkaa kohti Silisjokea.

Poikkean retkeilyreitiltä Utsjoen ja Inarin kuntien rajan paikkeilla. Maasto on tasaista ja puutonta. Näkyvyys on hyvä, vesistöt jäävät kuitenkin notkelmien suojaan näkymättömiin, ja nyt olen enemmän keskellä ei mitään kuin kostaan aikaisemmin. Paitsi että kuntien rajalla on poroaita jonka ali on ryömittävä. Ei näy tuntureita, ei eläimiä, vain horisontti. Kuin kävelisi maltillisesti aaltoilevalla avomerellä.

Laakeaan maisemaan notkelman suojakseen kovertanut Silisjoki tupsahtaa eteeni yllättäen. Suvanto on erikoinen, lähes täydellisen ovaalin muotoinen ja muutaman metrin korkuisen kivivallin reunustama. 



Siihen laskeva joki on pieni ja kapea, enimmäkseen kivikon peittämä. Alavirran puolella suvannosta lähtevä vesi solisee jostain kivien alta ja väleistä pieninä liruina, lähes näkymättömissä. Voi olla ettei suvannosta pääse kesävedellä pois kuin aivan pienimmät kalat. Saattaa olla, että paikka on ongittu jo tyhjäksi, niin helppo se olisi vieheellä haravoida. Istun rantakalliolle tarkkailemaan tilannetta hieman epäileväisenä.

Hetken kuluttua alkaa tapahtua. Harjukset aktivoituvat. Ensin aivan vieressäni käy muutama imaisemassa jotain pinnasta, ja pian jo koko suvanto on tuikkien täyttämä. Ruokailevia kaloja ei näytä olevan paljon, vaan ne liikkuvat laajalla alueella. Parhaan näköiset tuikit ilmaantuvat tietenkin vastarannan puolelle. Ensimmäiset kaksi kalaa ovat pieniä ja laihoja, uskon kuitenkin ruokakalaan, ja tunnin verran kiertelen rantoja väijyen parempaa tärppiä. Kalat ovat arkoja ja väistävät varjoani ottavat perhoon varovaisesti. Kiinni jäädessään ne ovatkin sitten poikkeuksellisen pirteitä vastuksia. Isoimmatkin jäävät kuitenkin kolmenkymmenenviiden sentin tuntumaan, enkä viitsi laihan mallisia yksilöitä lahdata, vaan lähden paremman kalan toivossa alavirran suuntaan etsimään seuraavaa spottia.

Joki halkoo jyrkkäpiirteisiä kallioita. Löydän kuitenkin tasaista ja melko kivetöntä maata teltan alle, töyräältä jolta on hyvä tarkkailla potentiaalisen näköistä joen mutkaa, jossa vesi virtaa tasaisena ja muuta jokea syvempänä. Väsymys alkaa jo painaa, mutta paikka on kalastettava ennen kuin hyönteiselämä ja sitä myöten pintasyönti hiipuu yöksi. Pääsen heti pitelemään aiempia voimakkaampaa kalaa, joka osoittautuu 35cm taimeneksi. Hieno kala, mutta ei ruokaa lain puitteissa. Hetken päästä saan samanmittaisen harjuksen, jonka ylösottamista harkitsen jo vakavissani. Lasken sen kuitenkin takaisin ja onnekseni koukutan hetken kuluttua lihavamman mallisen 40cm harjuksen, jonka kolkattuani olen siinä määrin tyytyväinen, että painun pehkuihin.

18.7.

Tänään tuulee reilunlaisesti Jäämeren suunnalta. Sää on kylmennyt huomattavasti, eikä joella näy elämää. Löydän alavirrasta valmiin nuotiopaikan ja saan tulet aikaiseksi harvojen koivujen pudottamista oksista. Paistan yöllä tappamani harjuksen.

Alempana on uusi lupaavan näköinen suvanto, jonka loppuilu'ussa uitan nymfiä. Kylmä ja harmaa ilma yhdistettynä koillistuuleen, lienee passivoinut kalat eikä niistä näy merkkiäkään.  Luulen perhon tarttuneen pohjaan, sitten se lähteekin tasaisen varmasti kulkemaan kohti vastarantaa. Näen jättimäisen kalan kyljen vilahdukselta. Perukkeeni on 0,18mm paksu, enkä voi antaa kalalle lainkaan painetta. Kalan uitua kymmenen metriä vapaa niiaa reilusti ja siima napsahtaa katki. Hämmennykseni on valtaisa. En ole ennen tuntenut vastaavaa painoa perhosiiman päässä. 

Enempiä miettimättä solmin huolellisesti samanlaisen perhon siiman päähän. Heti seuraavalla uitolla on kala kiinni. Tämäkin on painava kala, muttei mitään äskeiseen verrattuna. Näen kalan paremmin tällä kertaa, kyseessä on puolitoistakiloinen hauki. Sama näytelmä kuitenkin toistuu. Mietin voimakkaamman vavan käyttöönottoa, mutta vaihdan kuitenkin vain siiman paksuimpaan mahdolliseen. Onneksi mukana on 0,35mm peruke lohen varalle. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin, on seuraavalla heitolla taas hauki kiinni. 3-luokan keppi taipuu tyveään myöten, mutta muutaman minuutin jälkeen saan liu'utettua siististi suupielestä tarttuneen arviolta 2,5kg hauen haaviin. Vatsani on täynnä harjusta, joten pienen mietinnän ja kuvauksen jälkeen laskea hauen takaisin jokeen. 



Tapahtunutta on vaikea käsittää. Kolmella heitolla sain 10-koon koukkuun sidottuun nymfiin puremaan kolme haukea, joista suurin oli luullakseni neljän kilon paikkeilla. Enempää en viitsi yrittää, sillä mahdollisuuteni muuhun kuin perhon jättämiseen kalan leukapieliin ovat kuitenkin heikot.

Ylempää joen mutkasta saan vielä kaksi alamittaa hätyyttelevää harjusta samalla perholla. Sitten lähden käymään Kistappeljärvellä, jonne on kolmisen kilometriä matkaa. 




Järvellä ja siihen laskevalla joella ei näy minkäänlaista elämää. Merkkejä kalamiesten viihtymisestä alueella sen sijaan näkyy paljonkin. Nuotiopaikalla on haavi odottamassa käyttäjäänsä. Ilma on kylmennyt entisestään ja kun puolen tunnin tutustumisen jälkeen päätän lähteä takaisin, ovat pilvet laskeutuneet seurakseni. Maasto on ilmeetöntä ja tasaista, joten suunnistus vaatii erityistä tarkkaavaisuutta. Tällaisessa tilanteessa on vain luotettava karttaan ja kompassiin, epäluuloinen eksyy helpommin. Sinällään takaisin löytämisen pitäisi olla helppoa: täytyy vain törmätä koko erämaa-alueen halki kulkevaan jokeen. Puolimatkassa osun yksinäiselle kivelle, jonka kautta kuljin tullessakin.



Silti usko suunnan pysymiseen alkaa hiipua. Epäilen alkaneeni kaartaa tavoilleni tyypillisesti liiaksi oikealle. Jatkan kuitenkin sinne minne kompassi ohjaa. Näen joen vasta rantatörmälle saapuessani, eikä veden solinakaan kanna töyrään yli. Teltta sijaitsee sata metriä alavirtaan päin, sen verran olin kuitenkin kiven nähtyäni ehtinyt kaartaa oikealle. Yö on kylmä, enkä löydä pipoani. Onneksi buffi venyy korvienkin peitoksi.

19. - 20.7.

Sää jatkuu kylmänä ja kosteana. Lämpöä on alle viisi astetta ja pipo on edelleen hukassa. Reissua on jäljellä vielä kolme päivää. Enää en voi siirtyä kauemmas erämaahan. On alettava suunnitella paluuta ihmisten ilmoille.

Puran leirin ja lähden kulkemaan jokea alavirtaan. Lyhyemmän perhovavan jätän kalastuskuntoon, jotta pääsen kokeilemaan ruokakalan pyytämistä vaivatta.
Arkistressi alkaa syöpyä mieleeni. Kalastan muutamaa suvantoa ennen kuin saavun retkeilyreitille. Tässä vaiheessa en ole vielä päättänyt jatkanko Näätämöön vai Sevettijärvelle. 
Pidän lounastauon Huikkimajoen kämpällä. Nyt on kohteliaisuussyistä valittava määränpää, merkata vieraskirjaan minne matka jatkuu. Kolmeen vuorokauteen en ole ollut kuuluvuusalueella, joten edellinen merkintä olemassaolostani on kahden vuorokauden takaa Tsuomasjärven autiotuvan vieraskirjassa. Mietin sitäkin vaihtoehtoa että jäisin tänne yöksi, mutta niin vain ruokailun jälkeen sisätilasta taas saanut tarpeekseen.

Tunnollisuuttani poikkean retkeilyreitiltä Huikkimajoen varteen. Täytyyhän joen kalastuksellinen potentiaali selvittää tulevaisuuden varalta, vaikka en enää jaksakaan kalastaa. 

Mieli on muualla ja läsnäoloni vain fyysistä laatua. Ajatukset takertuvat kotona odottaviin asioihin ja jäljellä oleva matka alkaa tuntua pelkältä suoritukselta. Tietysti tämä ottaa päähän. Tien varteen on kuitenkin vielä kolmisenkymmentä kilometriä. Päätön porhaltaminen tuntemattomassa erämaassa tuntuu väistämättä hieman tuhlaukselta. Jonkinlaista mielenlujuutta osoittaakseni poikkean välillä reitiltä läheisen lammen rantaan. Sää jatkuu samanlaisena, harmaana ja kylmänä. Hyttysetkin ovat kaikonneet. 



Iisakkijärven kämpällä on porukkaa. Käyn tekemässä merkinnät vieraskirjaan ja vaihtamassa kuulumisia, unohdan tosin kirjoittaa nimeni alle. On jo yö, ja pilvisellä säällä jopa hämärää, kun maasto on muuttunut männiköksi joiden varjot lankeavat polun ylle. 

Opukasjärvellä en viitsi enää kämppään tunkea, kun siellä hiljaisuudesta päätellen nukutaan. Hetken päästä Avlijokea ylittäessä harkitsen yöpymistä. Etsin pipoa rinkasta vielä kerran, turhaan. Päätän varmistaa myös rahojen ynnä muiden arvotavaroiden olemassaolon. Niitäkään ei löydy. Käyn varusteitani läpi tunnin ajan. Pystytän jopa sisäteltan, nähdäkseni varmasti ettei siellä ole mitään. 

Olen hukannut henkilöllisyystodistukseni, pankkikortin ja käteiset. On perjantai aamuyö. Minun päästävä ihmisten ilmoille tänään tai murehdittava tapahtunutta maanantaihin. Joka tapauksessa tarvitsen viranomaisten apua päästäkseni takaisin kotiin, ellen sitten liftaa tuhattakahtasataa kilometriä. Kiirettä ei varsinaisesti ole. Matkaa tien varteen on kaksitoista kilometriä, ja aikaa bussin tuloon vielä viisi tuntia. Olen kuitenkin ollut liikkeellä kymmenen tuntia ja väsymys painaa. Nilkat joutuvat koville kivikoissa, kun kulku muuttuu väsymyksen myötä humalaiseksi hoiperteluksi.

Taukoa pitäessä mietin tarjoutunutta mahdollisuutta yhteiskunnasta irtautumiseen, kun olen päässyt virallisista papereistakin eroon näin vaivatta. Ajatus on kutkuttava. Sen sijaan ajatus perään lähetettävästä etsintäpartiosta ja vaeltajaan pettyneistä omaisista ei helli mieltä. Toisaalta tuskin kukaan epäilisi ettenkö pärjäilisi korvessa joten kuten, paitsi minä itse. Sanovat että epätietoisuus kadonneen tilasta on omaisille pahinta. Tällä seudulla en kyllä pärjäisi ilman joitakin hankintoja. Olisi pysyteltävä metsän suojissa ainakin kirkkaalla säällä, suojassa lentäviltä kulkuvälineíltä. Pelkällä kalaravinnolla olisi varmasti puutostiloja luvassa, ja talvella pitäisi saada tehtyä jäähän reikiä. Ajatukseni ontuvat kunnes katkeavat. Katoaminen vaatisi enemmän valmisteluja. Lähden talsimaan kohti tienvartta.  

Loppumatka on masentava. En jaksa edes ottaa rinkkaa selästä tauon ajaksi, vaan pyllähdän mättäälle ihmettelemään huimausta ja tähtiä jotka ovat oman olotilani tuottamia. Nälkä kasvaa niin suureksi etten saa syötyä. Etenemisvauhti osoittautuu kuitenkin kohtalaiseksi, ja Sevettijärvellä joudun odottelemaan bussin saapumista puolisentoista tuntia. Makoilen baarin edessä harvaoksaisen männyn alla välttävässä sateen suojassa. Lämpötila on kolme astetta. Lopulta koko sekava päivä sujuu lähes kitkatta: bussikuski suostuu ottamaan kyytiin, vaikka joutuukin luottamaan sanaani henkilötietojen ja laskutusosoitteen suhteen.Väliaikaiset henkkarit ja niihin vaadittavat passikuvatkin hoituvat ilman rahaa, kun en suostu ottamaan poliisilta kieltävää vastausta. Ehdin juuri ja juuri pankkiin nostamaan rahaa uuden henkkarin avulla ja sen jälkeen vielä maksamaan epävirallisesti säädetyt henkkarini. Istun Rovaniemen bussiin jossa tuntematon työmatkalainen tarjoaa kaljan. Tätä on menestys.