Monday, December 31, 2012

Neljäs Osuus


16.7.

Lähden kaupan kautta kohti Pulmankijärven eteläkärkeä. Luvassa on kahdenkymmenen kilometrin tiemarssi hienoissa maisemissa, mutta jaloille tylyllä alustalla. Ensimmäisen kaksi ja puoli kilometriä ovat ylämäkeä. Aurinko paistaa alkuun, mutta ylhäällä sää muuttuu yhtä nopeasti kuin niin monesti ennenkin ja pian olen suojatta puuttomalla paljakalla kovan tuulen ja sateen keskellä, ukkoskuurojen ympäröimänä. 



Teen vaadittavat korjaukset vaatetukseen ja ahmin aamiaisen kiven taa tuulensuojaan kyykistyneenä. Tällä säällä taukojen pitäminen ei innosta. Hiilikuitusauvat kourassa kulkiessa, oma keho merkittävimpänä poikkeamana tasaisessa maastossa, on ukkosen keskellä hieman turvaton olo. Kun suojaa ei ole tarjolla, voi yhtä hyvin jatkaa matkaa vedoten siihen ettei tässä ole muutakaan tehtävissä. Päätän pitää rivakkaa tahtia yllä koko tietaipaleen. Tällainen puuduttava osuus on helpompi ottaa urheilun kannalta. 

Kun tie laskeutuu lähemmäs järven pintaa, ukkonen väistyy ja sade kevenee. Pian ilma on sakeana suurikokoisista hyönteisistä. Jonkin sortin pistiäisillä on kuumin parittelukiima meneillään. Hyönteisiä on lähes yhtä paljon kuin hyttysiä pahimmillaan. Joudun huitomaan niitä pois kasvoiltani, etteivät kulkeutuisi sisäänhengityksen mukana suuhuni. Liikennettä on yllättävän paljon. Ennakkoon ajattelin, että tieosuuden voisi liftata, mutta nopeusrajoituksista piittaamattomien autojen kyyti ei kuitenkaan kutsu. Mieli peilaa olosuhteita. Ärtyneenä kiihdytän kävelyä entisestään ja hiljalleen askellus alkaakin sujua. Kun päihtyminen ei tule kyseeseen, on fyysinen rääkki helpoin tapa ohjata ajatukset pois vitutuksen aiheuttajista. Ainakin motivaatio palata erämaahan pysyy korkeana.






Kauniissa maisemassa kulkiessa ehtii ladata odotuksia tulevalle. Maastotyyppi on taas hieman erilainen kuin aiemmin: luvassa on vähemmän korkeuseroja, enemmän suota ja vesistöjä. Odotan laadukasta kalastusta, mielialan heilahteluja ja kaikkea odottamatonta. Yksin ollessa tutkimusmatkailun tuntu korostuu. Pulmankijärven pinta on vain 12,6 metriä merenpinnan yläpuolella. Muistona ajasta jolloin se oli osa Jäämerta sitä asuttaa edelleen makealle vedelle poikkeuksellisesti kampela. Järveen laskee useita kalastuksellisesti kiinnostavan näköisiä jokia, jotka kuuluvat kalastuskiellon piiriin. Omat kohteeni ovat vielä niin etäällä etten ole niitä valinnut. 

Maastoon siirryn Nuorgam-Sevettijärvi -retkeilyreitin opastaululta. Ilman tarkempaa suunnitelmaa lähden nousemaan tunturiin, merkattua reittiä pitkin. 



Maasto on märkää. Muutamaan otteeseen vajoan suohon polvia myöten, vaikka koitan löytää kuivempia jalansijoja. Sauvoista on apua suosta noustessa. Varaudun jo täydelliseen vajoamiseen ja mietin millä keinoin lietteeseen säilöytymisen voisi välttää. Pitäisikö kaatua pärställeen vai perseelleen, jotta nouseminen olisi helpompaa? Päätän luottaa vaistoon, hätä keksiköön keinot.








Norjan rajaa kulkiessa tulee vastaan joki, joka kutsuu kalaan. Edellisen session ansiosta kalastukseen on palannut se into, jota ilman touhu onkin turhaa. Jokainen heitto on mahdollisuus lottovoittoon, komeaan kalaan. Tärpin odotuksen taika ei kuitenkaan kanna pitkään tänä iltana. Joidenkin vaaksan mittaisten taimenien koukutuksen jälkeen kyllästyn ja painun telttaan. Pieniä kaloja ei viitsi turhan päiten vahingoittaa.

17.7.

Retkeilyreitti jatkuu joen yli yhtä lankkua pitkin. Aamiaista syödessä kaksi miestä ajaa mönkijöillä kosken niskalta vaivattoman näköisesti yli. Etsin kivikkoisesta koskesta reitin, joka vaikuttaa kakkosnelosella tasapainoilua helpommalta keinolta. Eteenpäin on kova hinku. En ole vieläkään päättänyt kohdetta, mutta selvää on että vielä pitäisi päästä yrittämään sitä reissun parasta kalaa, yli puolen metrin harria tai mittataimenta. 

Matka jatkuu märissä olosuhteissa. Lähes kuivaksi ehtineet kengät kastuvat jälleen soita kahlatessa. Tunturista on komeat näkymät, vaikken kapuakaan sen laelle vaan jään reilu satametriä alemmas. Jälkeenpäin huputuksen sivuuttaminen hieman kaduttamaan. Nimittäin loppumatkasta ei tähystyspaikkoja enää ole tarjolla. Alueen luonne tuli kuitenkin selväksi näiltäkin sijoilta. Alavaa soiden ja vesistöjen rikkomaa säästeliäästi koivua kasvavaa seutua riittää joka suuntaan.




Tsuomasjärven autiotuvalla syön vaihteeksi niin rehvakkaan lounaan, ettei liikkeelle lähtö sen jälkeen innosta. Tutkailen vieraskirjaa ja karttaa, josko tässä lähellä olisi riittävästi mielenkiintoista kalastettavaa tuvalle jäämisen kannalta. Kaksi nuorta naista saapuu paikalle. Ovat toista päivää reissussa samalla reitillä kanssani. Puheripuli yllättää itsenikin. Matkalla on ehtinyt kertyä kokemuksia jaettavaksi. Olemme samaa mieltä olosuhteista. Hyttysiä on niin paljon, että hermot ovat väsyneenä kireällä niiden kanssa. Suot ovat arvelluttavan upottavia. Parhaat jutut jaettuani lähden jatkamaan matkaa kohti Silisjokea.

Poikkean retkeilyreitiltä Utsjoen ja Inarin kuntien rajan paikkeilla. Maasto on tasaista ja puutonta. Näkyvyys on hyvä, vesistöt jäävät kuitenkin notkelmien suojaan näkymättömiin, ja nyt olen enemmän keskellä ei mitään kuin kostaan aikaisemmin. Paitsi että kuntien rajalla on poroaita jonka ali on ryömittävä. Ei näy tuntureita, ei eläimiä, vain horisontti. Kuin kävelisi maltillisesti aaltoilevalla avomerellä.

Laakeaan maisemaan notkelman suojakseen kovertanut Silisjoki tupsahtaa eteeni yllättäen. Suvanto on erikoinen, lähes täydellisen ovaalin muotoinen ja muutaman metrin korkuisen kivivallin reunustama. 



Siihen laskeva joki on pieni ja kapea, enimmäkseen kivikon peittämä. Alavirran puolella suvannosta lähtevä vesi solisee jostain kivien alta ja väleistä pieninä liruina, lähes näkymättömissä. Voi olla ettei suvannosta pääse kesävedellä pois kuin aivan pienimmät kalat. Saattaa olla, että paikka on ongittu jo tyhjäksi, niin helppo se olisi vieheellä haravoida. Istun rantakalliolle tarkkailemaan tilannetta hieman epäileväisenä.

Hetken kuluttua alkaa tapahtua. Harjukset aktivoituvat. Ensin aivan vieressäni käy muutama imaisemassa jotain pinnasta, ja pian jo koko suvanto on tuikkien täyttämä. Ruokailevia kaloja ei näytä olevan paljon, vaan ne liikkuvat laajalla alueella. Parhaan näköiset tuikit ilmaantuvat tietenkin vastarannan puolelle. Ensimmäiset kaksi kalaa ovat pieniä ja laihoja, uskon kuitenkin ruokakalaan, ja tunnin verran kiertelen rantoja väijyen parempaa tärppiä. Kalat ovat arkoja ja väistävät varjoani ottavat perhoon varovaisesti. Kiinni jäädessään ne ovatkin sitten poikkeuksellisen pirteitä vastuksia. Isoimmatkin jäävät kuitenkin kolmenkymmenenviiden sentin tuntumaan, enkä viitsi laihan mallisia yksilöitä lahdata, vaan lähden paremman kalan toivossa alavirran suuntaan etsimään seuraavaa spottia.

Joki halkoo jyrkkäpiirteisiä kallioita. Löydän kuitenkin tasaista ja melko kivetöntä maata teltan alle, töyräältä jolta on hyvä tarkkailla potentiaalisen näköistä joen mutkaa, jossa vesi virtaa tasaisena ja muuta jokea syvempänä. Väsymys alkaa jo painaa, mutta paikka on kalastettava ennen kuin hyönteiselämä ja sitä myöten pintasyönti hiipuu yöksi. Pääsen heti pitelemään aiempia voimakkaampaa kalaa, joka osoittautuu 35cm taimeneksi. Hieno kala, mutta ei ruokaa lain puitteissa. Hetken päästä saan samanmittaisen harjuksen, jonka ylösottamista harkitsen jo vakavissani. Lasken sen kuitenkin takaisin ja onnekseni koukutan hetken kuluttua lihavamman mallisen 40cm harjuksen, jonka kolkattuani olen siinä määrin tyytyväinen, että painun pehkuihin.

18.7.

Tänään tuulee reilunlaisesti Jäämeren suunnalta. Sää on kylmennyt huomattavasti, eikä joella näy elämää. Löydän alavirrasta valmiin nuotiopaikan ja saan tulet aikaiseksi harvojen koivujen pudottamista oksista. Paistan yöllä tappamani harjuksen.




Alempana on uusi lupaavan näköinen suvanto, jonka loppuilu'ussa uitan nymfiä. Kylmä ja harmaa ilma yhdistettynä koillistuuleen, lienee passivoinut kalat eikä niistä näy merkkiäkään.  Luulen perhon tarttuneen pohjaan, sitten se lähteekin tasaisen varmasti kulkemaan kohti vastarantaa. Näen jättimäisen kalan kyljen vilahdukselta. Perukkeeni on 0,18mm paksu, enkä voi antaa kalalle lainkaan painetta. Kalan uitua kymmenen metriä vapaa niiaa reilusti ja siima napsahtaa katki. Hämmennykseni on valtaisa. En ole ennen tuntenut vastaavaa painoa perhosiiman päässä. 

Enempiä miettimättä solmin huolellisesti samanlaisen perhon siiman päähän. Heti seuraavalla uitolla on kala kiinni. Tämäkin on painava kala, muttei mitään äskeiseen verrattuna. Näen kalan paremmin tällä kertaa, kyseessä on puolitoistakiloinen hauki. Sama näytelmä kuitenkin toistuu. Mietin voimakkaamman vavan käyttöönottoa, mutta vaihdan kuitenkin vain siiman paksuimpaan mahdolliseen. Onneksi mukana on 0,35mm peruke lohen varalle. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin, on seuraavalla heitolla taas hauki kiinni. 3-luokan keppi taipuu tyveään myöten, mutta muutaman minuutin jälkeen saan liu'utettua siististi suupielestä tarttuneen arviolta 2,5kg hauen haaviin. Vatsani on täynnä harjusta, joten pienen mietinnän ja kuvauksen jälkeen laskea hauen takaisin jokeen. 



Tapahtunutta on vaikea käsittää. Kolmella heitolla sain 10-koon koukkuun sidottuun nymfiin puremaan kolme haukea, joista suurin oli luullakseni neljän kilon paikkeilla. Enempää en viitsi yrittää, sillä mahdollisuuteni muuhun kuin perhon jättämiseen kalan leukapieliin ovat kuitenkin heikot.

Ylempää joen mutkasta saan vielä kaksi alamittaa hätyyttelevää harjusta samalla perholla. Sitten lähden käymään Kistappeljärvellä, jonne on kolmisen kilometriä matkaa. 




Järvellä ja siihen laskevalla joella ei näy minkäänlaista elämää. Merkkejä kalamiesten viihtymisestä alueella sen sijaan näkyy paljonkin. Nuotiopaikalla on haavi odottamassa käyttäjäänsä. Ilma on kylmennyt entisestään ja kun puolen tunnin tutustumisen jälkeen päätän lähteä takaisin, ovat pilvet laskeutuneet seurakseni. Maasto on ilmeetöntä ja tasaista, joten suunnistus vaatii erityistä tarkkaavaisuutta. Tällaisessa tilanteessa on vain luotettava karttaan ja kompassiin, epäluuloinen eksyy helpommin. Sinällään takaisin löytämisen pitäisi olla helppoa: täytyy vain törmätä koko erämaa-alueen halki kulkevaan jokeen. Puolimatkassa osun yksinäiselle kivelle, jonka kautta kuljin tullessakin.



Silti usko suunnan pysymiseen alkaa hiipua. Epäilen alkaneeni kaartaa tavoilleni tyypillisesti liiaksi oikealle. Jatkan kuitenkin sinne minne kompassi ohjaa. Näen joen vasta rantatörmälle saapuessani, eikä veden solinakaan kanna töyrään yli. Teltta sijaitsee sata metriä alavirtaan päin, sen verran olin kuitenkin kiven nähtyäni ehtinyt kaartaa oikealle. Yö on kylmä, enkä löydä pipoani. Onneksi buffi venyy korvienkin peitoksi.

19. - 20.7.

Sää jatkuu kylmänä ja kosteana. Lämpöä on alle viisi astetta ja pipo on edelleen hukassa. Reissua on jäljellä vielä kolme päivää. Enää en voi siirtyä kauemmas erämaahan. On alettava suunnitella paluuta ihmisten ilmoille.

Puran leirin ja lähden kulkemaan jokea alavirtaan. Lyhyemmän perhovavan jätän kalastuskuntoon, jotta pääsen kokeilemaan ruokakalan pyytämistä vaivatta.
Arkistressi alkaa syöpyä mieleeni. Kalastan muutamaa suvantoa ennen kuin saavun retkeilyreitille. Tässä vaiheessa en ole vielä päättänyt jatkanko Näätämöön vai Sevettijärvelle. 
Pidän lounastauon Huikkimajoen kämpällä. Nyt on kohteliaisuussyistä valittava määränpää, merkata vieraskirjaan minne matka jatkuu. Kolmeen vuorokauteen en ole ollut kuuluvuusalueella, joten edellinen merkintä olemassaolostani on kahden vuorokauden takaa Tsuomasjärven autiotuvan vieraskirjassa. Mietin sitäkin vaihtoehtoa että jäisin tänne yöksi, mutta niin vain ruokailun jälkeen sisätilasta taas saanut tarpeekseen.

Tunnollisuuttani poikkean retkeilyreitiltä Huikkimajoen varteen. Täytyyhän joen kalastuksellinen potentiaali selvittää tulevaisuuden varalta, vaikka en enää jaksakaan kalastaa. 

Mieli on muualla ja läsnäoloni vain fyysistä laatua. Ajatukset takertuvat kotona odottaviin asioihin ja jäljellä oleva matka alkaa tuntua pelkältä suoritukselta. Tietysti tämä ottaa päähän. Tien varteen on kuitenkin vielä kolmisenkymmentä kilometriä. Päätön porhaltaminen tuntemattomassa erämaassa tuntuu väistämättä hieman tuhlaukselta. Jonkinlaista mielenlujuutta osoittaakseni poikkean välillä reitiltä läheisen lammen rantaan. Sää jatkuu samanlaisena, harmaana ja kylmänä. Hyttysetkin ovat kaikonneet. 



Iisakkijärven kämpällä on porukkaa. Käyn tekemässä merkinnät vieraskirjaan ja vaihtamassa kuulumisia, unohdan tosin kirjoittaa nimeni alle. On jo yö, ja pilvisellä säällä jopa hämärää, kun maasto on muuttunut männiköksi joiden varjot lankeavat polun ylle. 

Opukasjärvellä en viitsi enää kämppään tunkea, kun siellä hiljaisuudesta päätellen nukutaan. Hetken päästä Avlijokea ylittäessä harkitsen yöpymistä. Etsin pipoa rinkasta vielä kerran, turhaan. Päätän varmistaa myös rahojen ynnä muiden arvotavaroiden olemassaolon. Niitäkään ei löydy. Käyn varusteitani läpi tunnin ajan. Pystytän jopa sisäteltan, nähdäkseni varmasti ettei siellä ole mitään. 

Olen hukannut henkilöllisyystodistukseni, pankkikortin ja käteiset. On perjantai aamuyö. Minun päästävä ihmisten ilmoille tänään tai murehdittava tapahtunutta maanantaihin. Joka tapauksessa tarvitsen viranomaisten apua päästäkseni takaisin kotiin, ellen sitten liftaa tuhattakahtasataa kilometriä. Kiirettä ei varsinaisesti ole. Matkaa tien varteen on kaksitoista kilometriä, ja aikaa bussin tuloon vielä viisi tuntia. Olen kuitenkin ollut liikkeellä kymmenen tuntia ja väsymys painaa. Nilkat joutuvat koville kivikoissa, kun kulku muuttuu väsymyksen myötä humalaiseksi hoiperteluksi.

Taukoa pitäessä mietin tarjoutunutta mahdollisuutta yhteiskunnasta irtautumiseen, kun olen päässyt virallisista papereistakin eroon näin vaivatta. Ajatus on kutkuttava. Sen sijaan ajatus perään lähetettävästä etsintäpartiosta ja vaeltajaan pettyneistä omaisista ei helli mieltä. Toisaalta tuskin kukaan epäilisi ettenkö pärjäilisi korvessa joten kuten, paitsi minä itse. Sanovat että epätietoisuus kadonneen tilasta on omaisille pahinta. Tällä seudulla en kyllä pärjäisi ilman joitakin hankintoja. Olisi pysyteltävä metsän suojissa ainakin kirkkaalla säällä, suojassa lentäviltä kulkuvälineíltä. Pelkällä kalaravinnolla olisi varmasti puutostiloja luvassa, ja talvella pitäisi saada tehtyä jäähän reikiä. Ajatukseni ontuvat kunnes katkeavat. Katoaminen vaatisi enemmän valmisteluja. Lähden talsimaan kohti tienvartta.  

Loppumatka on masentava. En jaksa edes ottaa rinkkaa selästä tauon ajaksi, vaan pyllähdän mättäälle ihmettelemään huimausta ja tähtiä jotka ovat oman olotilani tuottamia. Nälkä kasvaa niin suureksi etten saa syötyä. Etenemisvauhti osoittautuu kuitenkin kohtalaiseksi, ja Sevettijärvellä joudun odottelemaan bussin saapumista puolisentoista tuntia. Makoilen baarin edessä harvaoksaisen männyn alla välttävässä sateen suojassa. Lämpötila on kolme astetta. Lopulta koko sekava päivä sujuu lähes kitkatta: bussikuski suostuu ottamaan kyytiin, vaikka joutuukin luottamaan sanaani henkilötietojen ja laskutusosoitteen suhteen.Väliaikaiset henkkarit ja niihin vaadittavat passikuvatkin hoituvat ilman rahaa, kun en suostu ottamaan poliisilta kieltävää vastausta. Ehdin juuri ja juuri pankkiin nostamaan rahaa uuden henkkarin avulla ja sen jälkeen vielä maksamaan epävirallisesti säädetyt henkkarini. Istun Rovaniemen bussiin jossa tuntematon työmatkalainen tarjoaa kaljan. Tätä on menestys.  

No comments:

Post a Comment